Kapernaum – kaaoksen lapset valkokangas

Kapernaum – kaaoksen lapset teki historiaa. Ohjaaja Nadine Labakista tuli elokuvan myötä ensimmäinen Oscar-ehdokkuuden saanut arabinainen. Ehdokkuus on ansaittu, sillä libanonilaisohjaajan kolmas kokopitkä elokuva on ajankohtainen ja pysäyttävä kuvaus elämästä Beirutin köyhimmillä alueilla.

Elokuvan päähenkilö on 12-vuotias Zain (erinomainen Zain al Rafeea). Zain ei käy koulua, vaan tekee töitä auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Perheen välit tulehtuvat, kun vanhemmat alkavat valmistella Zainin siskoa lapsiavioliittoon. Tulistunut Zain karkaa kotoa ja aloittaa selviytymistaistelun Beirutin kaduilla.

Zain päätyy asumaan Etiopiasta paperittomana pakolaisena tulleen Rahilin (Yordanos Shiferaw) ja tämän taaperoikäisen pojan Yonaksen (Boluwatife Treasure Bankole) luo. Yhteiskunnan hylkäämästä kolmikosta muodostuu epätyypillinen uusioperhe, mutta pian uudet vaikeudet mutkistavat tilannetta entisestään.

Teemojensa puolesta Kapernaum möyhii samankaltaista maaperää kuin viime vuosien erinomaiset lapsuuskuvaukset The Florida Project (2017) ja Shoplifters (2018). Kapernaum erottuu kuitenkin joukosta vakavamman tunnelmansa vuoksi. Ankeuden vastapainoksi ei juuri tarjota huumoria, iloa tai väriä. Sen sijaan elokuva pitää otteessaan tehokkaan rytmityksen ja tunnelmanvaihdoksien avulla.

Beirutin kaduilla ja kauppapaikoilla kuvatut kohtaukset ovat hektisyydessään hengästyttäviä. Ohjaaja Labiki punoo levottomuuden sekaan kuitenkin myös seesteisempiä kuvia. Tästä kontrastista syntyy Kapernaumin taika. Katukohtaukset on kuvattu kiikkerällä käsivaralla. Ohikiitävät onnen, levon ja pohdiskelun hetket taas esitetään luonnonvalossa kylpevinä, intiimeinä lähikuvina.

Todellista rauhaa elokuva ei kuitenkaan tarjoa missään vaiheessa. Kaupungin taukoamaton häly tunkeutuu herkimpiinkin kohtauksiin muistuttamaan ympäröivän maailman ankaruudesta. Vaara on aina läsnä. Kaoottinen Beirut hökkelikylineen ja jätekasoineen on kuin petoeläin, joka on aina askeleen tai kahden päässä vaanimassa.

Elokuvan kuvakieli on taidokkaasti rakennettua. Pääosin dokumentaarisuudesta ammentava kuvaustyyli ja aidot Beirutilaiset kuvauspaikat antavat elokuvalle kolkon realistisen yleisilmeen, joka tukee tarinankerrontaa hienosti. On selvää, että Labiki tuntee Kapernaumin kuvaaman maailman perinpohjaisesti.

Eräänlaista realismia elokuvaan tuo myös amatöörinäyttelijöistä koostuva näyttelijäkaarti. Esimerkiksi pääosaa esittävä Zain al Rafeea on syyrialainen pakolainen. Kokemattomuudesta huolimatta al Rafeean päättäväinen ja temperamenttinen roolisuoritus on yksi elokuvan kantavia voimia.

Elokuvan realistista sävyä rikkoo kuitenkin tarinaan sisällytetty epäuskottava oikeudenkäynti, jossa Zain selvittelee välejään vanhempiensa kanssa. Zainin tarina kerrotaan takaumina oikeussalista käsin, joten salissa vieraillaan useita kertoja elokuvan aikana. Tämä kerronnallinen ratkaisu on harmillinen ryppy muilta osin eheässä kokonaisuudessa.

Päälle liimatuilta tuntuvien oikeussalikohtauksien myötä elokuvan käsikirjoitus sortuu täysin tarpeettomasti sormenheristelyyn ja moralisointiin. Tämä on sääli, sillä Kapernaum on muilta osin hienovarainen ja harkittu teos, joka nostaa esille monia yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä.