Kaikki alkoi äidistäni valkokangas

1960-luvun Ranskassa syntyy poika nimeltä Roland. Rolandilla todetaan kampurajalka, hoitoa vaativa mutta korjattavissa oleva vaiva, joka vaikuttaa hänen kykyynsä kävellä. Lukemattomien lääkärien mielipiteistä huolimatta äiti Esther (Leïla Bekhti) haluaa ehdottomasti hoitaa Rolandin niin, että tämä ei joudu käyttämään näkyviä tukia jalassaan – vamma ei saa missään tapauksessa vaikuttaa siihen, miten lapseen suhtaudutaan.

Näin alkaa Kaikki alkoi äidistäni, joka seuraa tämän pojan kasvamista mieheksi (Jonathan Cohen) ja hänen suhdettaan äitiinsä. Annetun juonikuvauksen perusteella voisi luontaisesti kuvitella, että kyseessä on elokuva itsensä hyväksymisestä ja mahdollisesti muuttuvista asenteista fyysisiä rajoitteita kohtaan. Monille teatterissa istuville tuleekin varmasti yllätyksenä, että tämä on sen sijaan tarina sankarillisesta, joskin hieman takertuvasta äidistä, ja pojasta, jonka ei koskaan tarvitse käsitellä tuntemaansa häpeää.

Elokuva menettää katsojan heti alkumetreillä ottamalla ihailevan katseen narsistiseen, äkkipikaiseen ja suorastaan houreiseen Estheriin. Kohtaukset, joissa hän sallii Rolandin kasvaa kouluikäiseksi, joka ei voi käydä ulkona ja kulkee perheen asunnon käytäviä pyllyllään itseään raahaten, ovat musiikin vaihdon päässä kauhusta. Sen sijaan vihastuttavaa on hahmon jatkuva irrationaalinen raivo ja halveksunta jokaista kohtaan, joka osoittaa huolestuneisuutta pojan tilanteesta. Kouluikäisen lapsen lukutaidon puutteesta hyvin perustellusti huolehtiva sosiaalityöntekijä muodostuu antagonistiksi, jonka nolaukseen elokuva haluaa katsojankin osallistuvan.

On vaivaannuttavaa käyttää näin paljon aikaa elokuvan tarinan ruotimiseen, sillä se on usein yksi vähiten kiinnostavia asioita kohteen onnistumisen arvioinnissa. Tässä tapauksessa se on kuitenkin niin oleellinen osa katsomiskokemusta, että sen sivuuttaminen olisi itsepetosta. Synnynnäiset vammat ovat yksi haastavimpia aiheita, ja niiden käsittelyssä on aina harmaita alueita. Tässä tapauksessa ollaan kuitenkin täysin mustalla. Suhtautuminen fyysisiin vammoihin oli elokuvan tapahtuma-aikana toinen. En kuitenkaan usko, että vuonna 2025 tarvitaan elokuva siitä, miten sankarillista on peitellä totuutta, riskeerata lapsesi terveys ja opettaa tämä häpeämään itseään.

Kun pitkän lapsuutta kuvaavan jakson jälkeen siirrytään Rolandin aikuiselämään, muuttuu teos vihastuttavasta yhdentekeväksi. Roland on vailla persoonallisuutta operoiva hahmo, joka on enemmän todistaja elämänsä tapahtumille kuin kiinnekohta katsojalle. Elokuva ei tunnu kykenevän kuvittelemaan häntä kuin äitisuhteen ja kampurajalan perinnön kautta. Ansioituneempi kuvaus pitkälti samoista aiheista, jossa päähenkilön sallitaan olla hahmona enemmän kuin hänen ilmeisimmät ominaisuutensa, on Minun elämäni (My Left Foot, 1989). CP-vamma on tietenkin paljon kampurajalkaa haastavampi vaiva, mutta niiden roolit elokuvissa eivät lopulta eroa hirvittävästi.

Kaikki alkoi äidistäni on lähes harmillisen pätevä monissa muissa osa-alueissa. Harmillista siksi, että sen toimivat elementit eivät vääristyneen premissin vuoksi palvele katsomisen nautinnon edistämistä. Kohtaukset on rytmitetty ja rajattu selkeästi, juonen paikoin hyvinkin loikkivaa etenemistä on ongelmatonta seurata. Katsojan huomiota ohjataan myös hyvin esimerkiksi toistuvien motiivien kautta niin, että nopeatempoisissakin jaksoissa oleellinen välittyy. Mitään kunnianhimoista ei yritetä, mutta kokonaisuus on sen omilla ehdoilla perin tiivis paketti.

Elokuva yrittää kovasti asettaa äidillisen rakkauden sen temaattiseen keskiöön, ja sentimentaalisimpiin katsojiin se voikin vedota. Loppupuolella nousevasta itsekritiikin poikasesta huolimatta sen kokonaisvisio on suppea ja vanhentunut. Monet äidit ovat mitaleja ansaitsevia sankareita, mutta Esther ei ole yksi heistä.