Isänpäivä valkokangas

Aleksi Salmenperä on käsitellyt perhettä tavalla tai toisella lähes kaikissa elokuvissaan. Hänen elokuviensa voimavarat ovat taiten rakennetuissa kohtauksissa, jotka ovat suomalaisittain poikkeuksellisen inhimillisesti latautuneita. Isänpäivän tunnistaa Salmenperän elokuvaksi välittömästi, vaikka tyyli on astetta rosoisempi kuin vaikkapa edeltävässä Kuplassa (2022).

Varpu ja Vilja Rintanen esittävät äitinsä kanssa asuvia teini-ikäisiä kaksossisaruksia. Omaa identiteettiään rakentavat nuoret haluavat selvittää isänsä henkilöllisyyden, josta Laura Birnin äitikään ei ole täysin selvillä. 15 vuotta sitten on tullut elettyä elämää, jota ei välttämättä halua niin tarkkaan muistella. Toisaalla Tommi Korpelan Veikko huolehtii Pelastusarmeijan asuntolassa asuvasta huonokuntoisesta ystävästään Tinkestä (Tomi Lindfors).

Tarinat kohtaavat. Sillä arkisen realismin vääjäämättömyydellä, että välillä kevennykseksi olisi kaivannut ripauksen hollywoodilaisuutta. Salmenperä on kuitenkin ehdoton, ja hyvä niin. Asioita katsotaan kuten ne elämässä tapaavat olla. Toiveet ja todellisuus harvoin ottavat toisiaan kädestä. Isänpäivässä henkilöiden kädestä ottaa elämän kolhima todellisuus ja toiveet ovat niitä, joiden varassa sinnitellään seuraavaan päivään.

Isänpäivässä on paljon samaa Kuplan kanssa. Hahmot ovat tavallisia ihmisiä ja tarinan moottorina toimivat teini-ikäiset, joiden edesottamukset pakottavat aikuiset toimimaan. Edessä on ratkaisuja ja tilanteita, joita ei pysty välttämään eikä niistä pääse pois vaikka haluaisi. Hahmoja ja heidän ratkaisujaan ei tuomita, päinvastoin Salmenperällä on syvää inhimillistä ymmärrystä sille, mitä ihmiset ovat. Kuplassa osana ymmärrystä oli hienovarainen huumori, jota Isänpäivässä on vähemmän tai sen sävy on traagisempi, ehkä jopa hieman inhorealistinen, mitä Tuomo Hutrin armoton mutta herkkä kuvaus vielä korostaa.

Tarinan hahmot ovat kaikki tahoillaan hauraita. Tarinan ydin on kaksostytöissä ja Tinkessä, mutta Birnin äidistä ja erityisesti Korpelan esittämästä Veikosta haluaisi tietää enemmän. Veikko on säröistään huolimatta se vakaa peruskallio, joka kannattelee muita heidän haparoivissa askeleissaan. Tämä vakaus vaatii taakseen usein sellaisia elämän oppeja, joista tarinaan olisi voinut ammentaa enemmänkin. Nyt tarina täyttyy enemmän tyttöjen ja Tinken todellisuuteen törmäävistä toiveista, jotka eivät lopulta johda oikein minnekään. Ja tästä realismista on katsojana koko ajan tuskastuttavan tietoinen.

Isänpäivä on yksilötasoille jäävä tarina, jolle ei ole ehkä edes tavoiteltu laajempia yhteiskunnallisia merkitystasoja. Eivät ne olekaan välttämättömiä, mutta niitä elokuvassa jää usein ja helposti kaipaamaan. Kuplassa yksilötasolta kumpuava sanottava liittyi siihen, miten muutoksen pitää lähteä ihmisestä itsestään, eikä sitä voida sanella ulkopuolelta. Isänpäivän sanottavaa on vaikeampi tulkita. Elokuva on kuin dokumentaarinen läpileikkaus tarinan hahmoista yhdessä elämän käänteentekevässä vaiheessa. Ei muuta. Kohtausten tasolla elokuva on paikoin syvästi vaikuttava, mutta kokonaisuudesta ei kasva sellaista osiensa summaa, jota pyörittelisi mielessään vielä lopputekstien jälkeen.