Hurmaava petturi valkokangas

John Le Carrén kirjat ovat jo vuosia toimineet hedelmällisenä pohjana tyylikkäille elokuvaversioille. Mestarillisimmin sen teki Tomas Alfredson muutaman vuoden takaisella Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011) -elokuvallaan. Savuiset 1970-luvun interiöörit ovat vaihtuneet kiilteleviin pintoihin ja kansainvälisiin seurapiireihin Susanna Whiten Hurmaavassa petturissa. Tänä vuonna ilmestyneen Susanne Bierin kiitellyn The Night Manager (2016) -televisiosarjan tavoin se pakottaa päähenkilönsä poistumaan moraaliselta harmaalta alueelta ja valitsemaan puolensa.

Marokossa lomaansa viettävä pariskunta Perry (Ewan McGregor) ja Gail (Naomie Harris) yrittävät paikata rakoilevaa parisuhdettaan. Riidan jälkeen Perry tarttuu hetken mielijohteesta rikkaan venäläismiehen Diman (Stellan Skarsgård) kutsuun tämän huvilalla järjestettäviin hulppeisiin juhliin. Venäläisen mafian rahoista vastaavan Diman ja Perryn kohtalot kietoutuvat yhteen, kun mies yllättäen pyytää häntä ottamaan yhteyttä Brittien tiedustelupalveluun hänen puolestaan.

John Le Carrélle tuttuun tapaan veriset rahajäljet johtavat päättäjiin ja yhteiskunnan korruptoituneeseen sydämeen. Raha liikkuu vapaasti valtioiden välillä jättäen jälkeensä uhrit, joilla se on omaisuutensa tehnyt. Oli kyse sitten Uskollisen puutarhurin (2005) tapaan lääketeollisuuden köyhiä riistävistä kokeista kehitysmaissa tai The Night Managerin poliittiseen epätasapainoon tähtäävät asekaupat, eivät kauppojen tuotoista pääse nauttimaan kuin harvat ja valitut. Hurmaavassa petturissa taustalla pyörivä rahanpesubisnes jää kuitenkin tällä kertaa yksittäisen perheen pelastustarinan jalkoihin, ja se vie mukanaan osan jännityksestä.

Gailin ja Perryn ajatus siitä, että muun maailman ongelmat eivät koske heitä, elää elokuvassa voimakkaana. Kun he sitten huomaavat kotimaahan johtavat jäljet, on nähtyä vaikea saada näkemättömäksi.

Vainoharhainen katse nousee esiin Hurmaavan petturin kiiltelevissä pinnoissa ja pettävissä heijastuksissa, joissa todellisuus vääntyy kaleidoskooppimaisiksi kuviksi. Jännitys tiivistyy paikoitellen mallikkaasti, mutta väliin jää paljon katkonaisia kohtauksia ja viittauksia, jotka eivät vie juonta eteenpäin.

Susanna Whiten ja käsikirjoittaja Hossein Aminin yhteistyön tulos on sujuva jännitysnäytelmä. Maapallon kutistuminen on tuonut kansainvälisyyden tarjoamat edut lähelle, mutta ongelmat jäävät yhä toisten ongelmiksi.

Viime kädessä Gailin ja Perryn tarinassa ei ole kyse korruptoituneelle maailmalle silmänsä avaamisesta, vaan ainoastaan heidän elämäänsä astuvien ihmisten auttamisesta. Moraaliset kysymykset aukeavat liian helposti, eivätkä päähenkilöt joudu kovien valintojen äärelle. Tässä ratkaisussa piilee syy siihen, miksi elokuva ei nouse monien aiempien le Carré -filmatisointien tasolle.