Soitellaan valkokangas

Delia Ephronin kirjaan perustuva Soitellaan on "komedia", jossa siskoskolmikko soittelee jatkuvasti toisilleen, kun heidän vanha isänsä on sairaalassa. Elokuvan tekijät halusivat luoda tarinan, joka olisi yhtä aikaa surullinen ja hauska, katkera ja suloinen. Lopputulos on kuitenkin sellainen, ettei katsojaa paljon naurata, ja itkeminenkin on lähes mahdotonta muusta kuin ehkä turhautumisesta.

Tekijöiden tarkoituksena on ilmeisesti ollut kuvata nykyajan elämäntyylin katkonaisuutta ja sitä, miten perhe pitää toisiinsa yhteyttä - puhelimella. Elokuvan englanninkielinen nimi, Hanging Up, viittaakin luurin sulkemiseen. Nimi viittaa tavallaan myös jäähyväisten jättämiseen kuolevalle isälle. Siksi suomennos ei olekaan aivan onnistunut.

Koska Keaton ohjasi elokuvan itse, hän kavensi omaa osuuttaan näyttelijänä. Hän esittääkin New Yorkissa asuvaa menestynyttä isosiskoa, Georgiaa. Pikkusiskona Madgena nähdään Frendeistä tuttu Lisa Kudrow. Meg Ryan esittää Evea, elokuvan keskushenkilöä, jolla on perhe ja oma pitopalvelu. Hän on siskoksista keskimmäinen ja juuri hän viettää kaikkein eniten aikaa sairaan isän kanssa. Koska Eve on koko ajan huolissaan, että sairaalasta soitetaan ja kerrotaan isän kuolleen, hän ei uskalla olla vastaamatta yhteenkään puheluun. Vaikka tämä onkin tietysti tavallaan ymmärrettävää, on rasittavaa katsoa, kun rouvalla on näppäinsormi herkässä. Puhelimissa on tietysti koputus ja joskus tuntuu, että naiset käyttävät myös jotakin kolmen hengen neuvottelupalvelua keskenään. Eve on jo muutenkin hermostunut, mutta kun soppaan lisätään kännykkä, lankapuhelin ja liian iso koira, saadaan henkilö kolaroimaan ja kompuroimaan senkin edestä.

Koheltamista voisi pitää slapstickinä, jos siinä olisi jotakin hauskaa, mutta tässä yhteydessä syntyy lähinnä vain tuskainen vaikutelma. Nainenhan selvästi kärsii siitä, ettei hän osaa käyttää puhelinta järkevästi! Hän luulee, että sen pitää olla aina päällä ja että siihen pitää jatkuvasti puhua. Autokin menee ruttuun! Telenarkomanian lisäksi keskushenkilömme riemastuttaviin piirteisiin kuuluu, ettei hän pysähdy hetkeksikään niin, että katsoja saisi edes pienen mahdollisuuden eläytyä hänen tilanteeseensa, saati sitten surra kuolevaa isää. Liian levoton rakenne ja jatkuvasti telekommunikoivat sisarukset vievät katsojalta kaikki mahdollisuudet tuntea mitään muuta kuin turhautumista ja ahdistusta. No, popkornipussia tarjoaisi kyllä mieluusti Ryanille akuutteihin hyperventilaatio-oireisiin…

Elokuvassa on tietysti myös ns. seesteisiä perheonnen hetkiä, mm. mustavalkoisina takautumina, niin kuin "lämminhenkisissä" ihmissuhdekomedioissa tapaa olla. On höyhentyynytappelua, pienimuotoista ruokasotaa, telmimistä ja (teko-)lumisadetta. Tämä onkin elokuva, jonka videoversiosta kannattaa sitten joskus kelata eri juhlapyhät esiin, jos haluaa periamerikkalaisia koristeluvinkkejä. Itsevalaisevat porot ovat värikkäitä kuin Coca-Cola -mainoksissa ikään ja kliseisen tunnelman kruunaa hempeilevä musiikki.

Walter Matthau tekee selvästi elokuvan positiivisimman roolityön naistrion isänä, Louna. Hän on todella vakuuttava muistiongelmiensa hämmentämänä flirttailijana, joka ripustuttaa sairaalan seinällekin John Wayne -julisteen. Loun hahmo tuo elokuvaan tervetullutta lämpöä ja karkeutta, vaikkei se paljoa pelastakaan. Jospa vain samaa lämpöä olisi saatu syntymään keskuskolmikon ympärille, olisi elokuvasta saanut ehjemmän vaikutelman. Nyt tulee tunne, että elokuvan päätarkoituksena on saada puhelinten johdot mahdollisimman sekaisin. Monessa softatun linssin läpi kuvatussa tv-elokuvassa on vastaava tarina kerrottu paljon laadukkaammin. Matrix on parempaa mainosta Nokialle.