Hampstead valkokangas

Irlantilainen Harry Hallowes asettui 1980-luvun lopulla omin luvin asumaan Hampsteadin puistoalueen nurkkaan Pohjois-Lontoossa. Parikymmentä vuotta myöhemmin häntä yritettiin häätää paikalta, mutta mies oli asunut paikalla niin kauan, että sikäläisen lain mukaan hänelle oli syntynyt oikeus maahan. Hallowesin saama maa-alue oli yli parin miljoonan punnan arvoinen.

Hallowes kuoli vuonna 2016 ja nyt hänen tarinastaan on inspiroitu romanttinen draamakomedia Hampstead, jonka pääosissa nähdään Brendan Gleeson ja Diane Keaton. Gleeson esittää irlantilaista Donald Horneria, joka esikuvansa mukaan on asettunut Hampsteadin metsikköön asumaan. Häädön uhatessa Keatonin esittämä amerikkalainen leskirouva Emily Walters ryhtyy auttamaan miestä.

Hampstead kulkee totuttuja romanttisen draamakomedian polkuja, mutta aiempien teostensa tapaan ohjaaja Joel Hopkins osaa hyödyntää lajityypin konventioita riittävällä tyylitajulla, jotta elokuva pysyy ryhdissä eikä oikeastaan kertaakaan lipsahda ärsyttävyyden puolelle. Kahden vanhemman ihmisen rakastumista ja suhteen kehittymistä kuvataan maltilla ja kypsyydellä, mikä luo pohjaa uskottavuudelle. Paljon on toki näyttelijöiden harteilla. Gleeson taikoo esiin yrmystä oman tien kulkijasta niin ärsyttävät kuin viehättävät puolensa ja Keaton onnistuu kerrankin olemaan aidosti herttainen. Ja mikä tärkeintä, heidän välinen kemiansa toimii valkokankaalla.

Yläluokkaisen naisen suhdetta majassa asuvaan erakkoon voisi pitää romantisoituna hölynpölynä, mutta Emilylle on rakennettu riittävän syvä henkilökuva, jotta tarinassa on tarvittavaa uskottavuutta. Yliopistossa opiskelleessa ja nuorena valokuvausta harrastaneessa amerikkalaisnaisessa on aavistus hippeyttä, joka on vuosikymmenet ollut kätkettynä yläluokkaisen brittielämän etikettiverhon takana.

Aviomiehen kuolema ja sitä seuranneet talousvaikeudet saavat Emilyn katsomaan elämäänsä uusin silmin ja Donaldin elämässä hän näkee sellaista, jota häneltä itseltään on puuttunut. Aluksi kyse on hyväntekeväisyystyötä tekevän naisen auttamishalusta, mutta tutustuttuaan Donaldiin sielujen kumppanuus saa yhä vankemman sijan. Parhaimmillaan elokuva onkin keskittyessään Donaldin ja Emilyn suhteeseen ja heidän välisiin keskusteluihin.

Hampsteadissa kyse ei ole vain kahden aikuisen suhdekuvauksesta vaan mukaan on lomitettu useita yhteiskunnallisestikin tärkeitä teemoja. Niitä ei nosteta hallitseviksi ohi ihmissuhdedraaman, mutta teemojen läsnäolon myötä elokuvaan on saatu sisältöä, jota vastaavista Hollywood-tuotannoista ei löydy edes kauhakaivurilla.

Toki Hampsteadissa luotetaan tyypillisiin stereotypioihin. Metsässä asuvassa Donaldissa elää filosofinsa ja yläluokkaiset britit ovat rahassa marinoituja kopeita tyhjäsieluja. Tarkoitus kuitenkin pyhittää keinot. Aina kun valtavirtakulttuurissa puhutaan aineettomien elämänarvojen puolesta ja kritisoidaan kulutuskeskeisyyttä, ollaan oikealla tiellä.

Naiivia idealismia on helppo syyttää hurskastelusta, mutta tosiasiallisesti maailma muuttuu vasta, kun ihmiset heräävät katsomaan ympärilleen toisin silmin. Ja silmät avautuvat ja katse laajenee useimmiten tunteiden ja henkilökohtaisen heräämisen kautta. Taiteella jos millä on vahvan emootiovaikuttamisen kautta yhteiskunnassamme tärkeä rooli toimia ihmisten herättäjänä.

Hyvän elämän tunnusmerkeistä keskusteltaessa on paikallaan pohtia, pitääkö ihmisten varttuneellakin iällä edelleen keskittyä muiden kustannuksella tapahtuvaan omaisuuden ja taloudellisen vaurauden haalimiseen vai löytyisikö elämän sisältöä muista ihmisistä ja ympäristöstä? Menestysmantroilla manipuloiduilla ihmisillä menee niin kauan hyvin kuin korttitalo pysyy pystyssä, mutta entä sen jälkeen, kun se romahtaa? Hampsteadissa teemaa konkretisoituu Emilyyn, joka helppojen ratkaisujen sijaan haluaa löytää itsensä ja itsenäisyytensä taloudellisista seurauksista huolimatta. Todellisuus on usein mutkikkaampaa, mutta tarussa tämän optimismin varaan on mukava tuudittautua.