Puhallettu 60 sekunnissa valkokangas

Perinteisiä, jalon tyhjänpäiväisiä toimintaralleja romantisoituine roistoineen, hölmöine poliiseineen, takaa-ajoineen ja autoineen näkee nykyään puistattavan harvoin. Nykytrendin tiimellyksessä parannetaan tai nauretaan vain maailmaa tai hutkitaan muista maailmoista tupsahtaneita vastustajia. Tuottaja Jerry Bruckheimerin tuotanto on ollut yhtä suurta toiminnallista megalomaniaa The Rockin, Con Airin ja Armageddonin ryydityksellä, joista kahden jälkimmäisen kohdalla ei juonesta voi edes puhua. Niinpä vanhalta bentsiiniltä haiskahtava tarinakuvasto sai toimintaelokuvien ystävän odottelemaan railakasta oikean pedaalin poljentaa oikeilla kliseepainotuksilla.

Valitettavaa kyllä Dominic Senan, jonka meriittilistalle on kertynyt vain villisti virnuileva Kalifornia, ohjaama Puhallettu 60 sekunnissa tukehtuu omaan olemattomaan suuruuteensa turhauttavan nopeasti. Kuvakerronta on toki rytmitetty sellaisella vauhdilla ja vimmalla että tukka suoristuu, mutta nasevista aineksista kokoon keitetty juoni syö itse itsensä alta aikayksikön. Kahta tuntia kantavaa tarinaa ei yksinkertaisesti rakenneta siitä, miten eläkkeelle vetäytynyt mestariautovaras palaa näyttämölle vanhoine kavereineen ja orientoituu puhaltamaan viisikymmentä autoa pariin päivään pelastaakseen keikkansa möhlineen pikkuveljensä.

Elokuvan autovarkaat ovat hieman toista tasoa kuin ruuvimeisseleillään sunnyjen lukkoja poraavat teinit, mutta itse asiaan ei oikeastaan päästä sisälle, vaikka autojen varastamisen filosofiaan hetkittäin naiivisti syvennytäänkin. Elokuvassa hulppeat autot, joista varmasti jokainen kotikutoinen puuhaveikko näkee märkiä unia, nousevat omaan pääosaansa, mutta varsinaiseen fetisismiin ei ylletä, mikä olisi sentään pelastanut elokuvan vinoutuneeksi kulttiväännöksi. Nyt herkkuhetkiä tarjoillaan vain muutamilla huippuunsa viritetyillä takaa-ajoilla Bullittin, Elää ja kuolla L.A.:ssa ja Roninin hengessä. Kaahailujen ihannoinnin jälkeen istahtaessaan oman pikkuporvarikauppa-autonsa ratin taakse voi vetäistä halvat aurinkolasit silmilleen ja vääntää poppitoosan nupit kaakkoon ja kuvitella hetkisen olevansa Nicolas Cage legendaarisen Ford Mustangin ratissa - allekirjoittanut voisi kuvitella mieluummin istuvansa jopa Ford Falconin ratissa…

Bensaa suonissa tai sitten ei, muutaman kaahailun varassa ei elokuva toimi, vaikka veljesrakkauden, pyhän ydinperheen ja "miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä" -periaatteiden nimeen vannotaankin. Puhallettu 60 sekunnissa katoaa lopputekstien jälkeen katsojansa tajunnasta 60 sekunnissa kuin pieru saharaan.