Fantastic Four: Hopeasurffari valkokangas

Ensi alkuun on pakko kommentoida elokuvan nimen "suomennosta" Fantastic Four: Hopeasurffari, joka on tavattoman epäonnistunut ja lattea yhdistelmä suomen ja englannin sekamelskaa. Ensinnäkin Ihmeneloset on ollut Suomessa käytössä useita vuosikymmeniä. Toiseksi Silver Surfer on kääntynyt pääsääntöisesti Hopeasurffaajaksi, ei Hopeasurffariksi. Ja sitten asiaan.

Tim Storyn ohjaama ensimmäinen Ihmeneloset-elokuva (2005) erosi moderneista supersankarielokuvista suorastaan häpeämättömän popahtavalla kerronnallaan, jossa henkilöhahmojen psyykkiset traumat ja ongelmissa vellomiset korvattiin keveällä ja fantasiamaisella toimintakerronnalla. Jälki ei ollut syvällistä, mutta toimivaa ja näyttävää viihdettä. Story jatkaa samalla reseptillä myös jatko-osassa.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että elokuvan ohuimmatkaan henkilöhahmot eivät ole sarjakuvamaisia. Sarjakuvamaisuushan on väärin käytetty ja väärin ymmärretty termi, joka ei suinkaan ole synonyymi yksiulotteisuudelle. Ihmenelostenkin yli 45-vuotinen julkaisuhistoria on syventänyt hahmojen persoonallisuudet ja historian niin monitahoisiksi, että niitä ei ole mahdollista puristaa pariin puolentoista tunnin leffaan.

Ensimmäisessä elokuvassa suoritettu kosinta on johtamassa Reed Richardsin (Ioan Gruffudd) ja Susan Stormin (Jessica Alba) häihin, Susanin pikkuveljen Johnnyn (Chris Evans) ja Reedin parhaan ystävän Ben Grimmin (Michael Chiklis) siunauksella. Häät kuitenkin lykkääntyvät, kun Hopeanhohtoinen Lainelautailija (Doug Jones, äänenä Laurence Fishburne) iskee selittämättömästi ympäri maapalloa enteillen maailmanlaajuista ja kosmista tuhoa.

Samaan syssyyn Ihmenelosten arkkivihollinen tohtori Doom (Julian McMahon) aktivoituu. Pahin ongelma ei ole kuitenkaan ulkoinen vaan sisäinen, sillä Ihmenelosten sisäiset perhesuhteet rakoilevat vastuuttoman Johnnyn sooloillessa ja Susanin ahdistuessa liiallisesta mediajulkisuudesta, joka vaarantaa normaalin perhe-elämän. Siinä missä useat supersankaritarinat kertovat joko yksinäisistä susista tai dysfunktionaalisista ryhmistä, Ihmeneloset on aina ollut selkeästi kertomus perheestä, joka kinastelustaan huolimatta on kiinteä ja yhtenäinen.

Henkilöhahmojen repliikit ja ratkaisut perheongelmiin eivät ole valkokankaalla järin omaperäisiä saatika syvällisiä, mutta toisaalta kevyempi ja viihteellisempi linja ajaa pääosin asiansa. Storyn tavoitteena on ollut tehdä huumorilla höystetty ja näyttävääkin näyttävämmillä efekteillä turboahdettu puolentoista tunnin toimintaseikkailu, ja siinä mies on onnistunut toimeksiantonsa mukaisesti. Eiköhän se kolmososakin ole jo taattu.

Vaikka perheen merkitys nouseekin korkealle, Hopeasurffaaja anastaa kuitenkin elokuvan pääroolin. Ylvään jalo ja traaginen hahmo palvelee vasten tahtoaan planeettojen syöjää Galactusta, ja hopeanvärisen surffaajan kosminen olemus on kuin suoraan Stan Leen ja Jack Kirbyn legendaarisen psykedeelisistä 1960-luvun tarinoista, jotka julkaistiin Suomessakin sarjakirjassa Ihmeneloset vastaan Galactus (1985). Ei olisi ihme, vaikka Hopeasurffaaja lainelautailisi seuraavaksi omaan elokuvaansa.