Elämäni ensimmäinen päivä valkokangas

Paolo Genovese tunnetaan Suomessa parhaiten elokuvistaan Salaisuuksien illallinen (Perfetti sconosciuti, 2016) ja Jokainen haluaa jotakin (The Place, 2017). Jälkimmäisessä tapahtumien keskipisteenä oli kahvila, jonka eräässä pöydässä istui salaperäinen mies. Hänelle saattoi esittää toiveen, mutta toteutuneella toiveella oli aina hintansa, joka lankesi myöhemmin maksettavaksi. Asiasta ei voinut siinä vaiheessa enää neuvotella. Mystinen miekkonen oli vanhan vihtahousun inkarnaatio, joka kyllä rehellisesti kertoi, että kannattaa varoa mitä toivoo.

Genovesen uusin Suomeen päätynyt elokuva Elämäni ensimmäinen päivä pohjautuu Genovesen omaan kirjaan, jonka pohjalta hän on muokannut elokuvan käsikirjoituksen. Genovese tunnetaan paitsi ohjaajana myös erittäin tuotteliaana kirjoittajana. Uusimmassa elokuvassa tavataan jälleen salaperäinen mies, joka tällä kertaa ei vaikuttaisi olevan paholaisen kätyri. Vaikka mistä sen koskaan tietää, missä se piru piilee.

Elokuvassa neljä päähenkilöä on päätynyt itsemurhaan. He saavat kuitenkin toisen mahdollisuuden, jonka tarjoilee vanhempi herrasmies, joka näyttää heille heidän elämänsä ja tarjoaa uutta tilaisuutta. Aikaa johtopäätösten tekoon on viikko. Genovesen elokuva ei siis ole mikään kepeä italialainen kesäelokuva, ja se saikin ensi-iltansa Italiassa tammikuussa, jo puolitoista vuotta sitten.

Ehkäpä covid-viiruksen luomalla pelolla ja ahdistuksella oli oma osansa elokuvan syntyprosessissa. Joka tapauksessa elokuvan sanoma tuntuu olevan, että elämä itsessään on ainutlaatuinen lahja, jota ei kannata ylenkatsoa. Salaperäinen mies muistuttaa päähenkilöille, että elämän ei kuulukaan olla pelkkää onnea ja auvoa, vaan siihen kuuluu myös surua ja epätoivoa.

Genovese on saanut varmasti inspiraationsa jouluisin esitettävästä Frank Capran klassikosta Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946), jossa enkeli lähetetään näyttämään masentuneelle George Baileylle (James Stewart), millaiseksi hänen läheistensä elämä olisi voinut muodostua ilman häntä. Elämäni ensimmäinen päivä ei ulkoiselta olemukseltaan kuitenkaan muistuta Capran elämänuskoa pursuavaa elokuvaa. Ainoat todella valoisat ulkokuvat nähdään rannalla, kun itsemurhaan päätyneet ovat huviretkellä.

Ehkä traagisin kohtalo nelikosta on lapsella, joka on itse asiassa vielä elossa, vaikka makaakin koomassa sairaalassa. Hänen vanhempansa ovat pakottaneet pojan tekemään sosiaalisessa mediassa julkaistavia videoita, joissa poika ahmii ruokaa. Vanhemmat selittelevät toisilleen, että eihän diabeettisen pojan kohtalo toki heidän vikansa ole; mitä he ovat muka tehneet väärin?

Pojan videot menivät viraaliksi ja rahaakin tuli. Netissä pojan nimi on Johnny Big Boy. Koulussa on helvetti. Edes pojan itsemurhakirje ei saa isää vakuuttumaan omasta osuudestaan. Silti poika valitsee elämän epäkelpojen vanhempiensa kanssa, koska mysteerimies on väläyttänyt hänelle kuvaa mahdollisesta tulevaisuudesta. Eli kannattaa miettiä toisenkin kerran, jos lapsi ei tahdo lähteä sinne balettitunnille.

Samaa aihepiiriä käsitteli upeasti kotimainen Pahanhautoja (2022). Genovese tuo hienovaraisesti esiin sen seikan, että muut ihmiset ovat peilejä, jotka heijastavat meille, mitä olemme ja mitä voimme olla. Lapselle pitää olla aikuisia peilejä, jotka näyttävät positiivista kuvaa, näyttävät mahdollisuudet ja kannustavat. Ja myös me aikuiset kaipaamme tukea ja vahvistusta joskus raskaalta tuntuvissa elämäntilanteissa, jolloin mukava sana tai hymy voi oikeasti pelastaa päivän.

Vaikka kyseessä on niinkin raskas aihe kuin itsemurha, Elämäni ensimmäinen päivä on tunnelmaltaan pikemminkin haikean elämänfilosofinen pohdiskelu kuin murheen alho. Melko rohkea veto silti tuoda elokuva valkokankaalle Suomessa keskikesällä.