Crossing valkokangas

Juuriltaan georgialainen ruotsalaisohjaaja Levan Akin muistetaan muutaman vuoden takaisesta vaikuttavasta Georgian tanssiakatemiaan sijoittuvasta elokuvastaan And Then We Danced (2019). Georgialaisuus on läsnä myös Akinin uusimmassa elokuvassa Crossing (2024), vaikka tapahtumat pääosin sijoittuvatkin Turkin Istanbuliin.

Lia (Mzia Arabuli) on eläkkeelle jäänyt georgialainen historianopettaja. Hän on luvannut edesmenneelle sisarelleen etsivänsä tämän tyttären. Jäljet johtavat Istanbuliin. Lia lähtee Turkkiin ja ottaa apupojakseen turkkia ja englantia välttävästi osaavan Achin (Lucas Kankava). 15 miljoonan asukkaan kaupungista yhden ihmisen löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Apua he saavat paikallisilta transnaisilta, eritoten asianajajanakin toimivalta Evrimiltä (Deniz Dumanli).

Crossing on rauhallisesti rakentuva tarina välittämisestä, velvollisuudentunteesta ja inhimillisyydestä. Miljöönä Istanbul antaa tarinalle rikkautta ja tilaa kasvaa pienten yksityiskohtien ja tarinajuonteiden kautta koskettavaksi kertomukseksi kadonneen läheisen etsimisestä.

Akin on jälleen luonut tarinaan kiinnostavia ja inhimillisesti aitoja hahmoja. Varsinkin kokenut Mzia Arabuli kykenee luomaan Liasta väkevän ja tarinaa kannattelevan hahmon. Vähäpuheinen ja yrmeä entinen historianopettaja tuntuu kantavan harteillaan paljon ja kykenee vapautumaan taakastaan vain muutaman lasillisen ja tanssin avulla. Kovan ulkokuoren alta kuitenkinkin aistii suurta inhimillisyyttä, mikä näkyy monissa pienissä hetkissä. Taakkaan kuuluu valintoja ja tekoja, joita ei enää pysty täysin hyvittämään. Siskontyttären etsinnän voi tulkita olevan Lialle osin tilintekoa omalle itselleen.

Muiden hahmojen painoarvo tarinassa jää välillä Lian varjoon, vaikka heillä on tarinassa perusteltu merkityksensä niin juonen kuin teemojen kannalta. Lian katveessa apupoika Achin ja Evrimin tarinoihin liittyvien sivupolkujen myötä elokuva välillä hukkaa olennaisen Istanbulin vilinään. Osa kohtauksista etäännyttää elokuvaa sen keskiössä olevasta kadonneen etsinnästä ja siihen liittyvistä inhimillisistä teemoista. Hajanaisuus kuvastaa toki elämää, mutta elokuvassa katsomisintensiteetti laskee, jos tapahtumia ja kerrontaa eteenpäin vievää juonta joutuu välillä katsojana etsimään.

Vahvin ja kenties arvokkain anti Crossingissa on Akinin tapa kuvata seksuaalivähemmistöjen edustajia tavallisina ihmisinä kuten edeltävässä And Then We Danced -elokuvassa. Istanbulin transnaiset ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Inhimillinen välittäminen ja toisista huolehtiminen eivät ole sidoksissa ihmisten suuntautumiseen oman identiteettinsä osalta. Tämän merkitystä ja arvoa ei voi vähätellä, kun pyrkimyksenä on luoda yhdenvertaista ihmiskuntaa.

Miljöönsä visuaalisesti taiten tavoittavassa Crossingissa on vaikuttavia hetkiä ja inhimillisesti arvokkaita ja tärkeitä teemoja, jotka eivät kuitenkaan täysin saumattomasti nivoudu sujuvan elokuvakerronnan kokonaisuudeksi. Katsojalle elokuva antaa silti hyvän mahdollisuuden rakentaa maailmasta inhimillisempää Istanbulin vilinässä.