Confetti valkokangas

Lähinnä televisiotuotantojen parissa työskennelleen, käsikirjoittaja-ohjaaja Debbie Isittin hengentuotos Confetti (2006) on ennen kaikkea improvisoinnin ja näyttelijätyöskentelyn riemujuhlaa. Mistään omaperäisyyden kiteytymästä ei voida puhua, mutta kyseessä on kuitenkin yllättävän hauska ja onnistunut mockumentary eli dokumentaarista ilmaisua jäljittelevä fiktioelokuva.

Komedian juoni on yksinkertainen ja melko ennalta arvattava. Kolme paria valitaan Confetti-nimisen lehden kilpailuun, jossa vuoden erikoisimmat häät palkitaan arvokkaalla talolla ja paikalla lehden kannessa. Tarinassa useat voimakkaat persoonallisuudet joutuvat törmäyskurssille yrityksissään luoda täydelliset ja omannäköisensä häät. Tästä seuraa lukuisia yhteenottoja, järkyttävän huonoja laulu- ja tanssiesityksiä sekä luonnollisesti alastomuutta.

Elokuvan dialogi on täysin improvisoitua  sinällään yllättävä havainto, sillä sanailu kulkee hyvin jouhevasti. Confetti on onnistunut haalimaan ison joukon Britannian rautaisimpia komiikan ammattilaisia. Ohjaaja Isitt antoi heille viisaasti lähes täydellisen taiteellisen vapauden muokata henkilöhahmoja ja dialogia, vaikkakin tietyn tarinakehikon sisällä. Hysteerisen hauskoja ja ärsyttävän todentuntoisia roolihahmoja onkin moneen junaan, mikä ei ole ihme, sillä näyttelijät osallistuivat viikkoja kestävään, intensiiviseen workshoppiin, jossa he pyrkivät mahdollisimman syvälle hahmoihinsa.

Linnunradan käsikirja liftareille (2005) ja Rakkautta vain (2003) -elokuvista muistettava Martin Freeman tekee mainion roolityön anoppinsa ja kälynsä piinaamana sulhasena. Myös Britannian suosituimpiin stand-up-koomikoihin kuuluva Jimmy Carr loistaa ensimmäisessä elokuvaroolissaan niljakkaana ja koppavana lehtikeisarina. Show’n, ja katsojan sympatiapisteet, varastavat kuitenkin rakastettavan kärjistetyt hääsuunnittelijat Archie Heron ja Gregory Hough (Vincent Franklin ja Jason Watkins). Mikään ei piristä kerrontaa kuin kaksi kiintiöhomoa.

Vaikka Confetti poikkeaa onnistuneesti dokumentaarisuuteen pyrkivällä muodollaan muista genrensä edustajista, noudattaa se orjallisesti romantiikan konventioita. Tarinassa pilaillaan lähinnä stereotypioiden ja hääteollisuuden ahneuden, ei niinkään itse avioliiton tai monogaamisen rakkauden kustannuksella. Näitähän on nähty. Loppuratkaisunkin arvaa jo ensimetreillä, mutta jos sen ei anna häiritä itseään, elokuva on mitä mainioin viihdekokemus. Olit sitten mitä mieltä tahansa avioliitosta instituutiona.