Cecil B. Demented valkokangas

Harvassa ovat elokuvantekijät, jotka sublimoivat sisäiset jännitteensä elokuvantekoon. Cecil B. Demented on kuitenkin undergroundin uumenista siinnyt marginaalielokuvan teräspoika, fuck you Hollywood -mentaliteetilla vimmaisesti ensimmäistä mestariteostaan työstävä punkkari, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä toteuttaakseen visionsa palasesta rehellistä kuvanauhaa. Mielessä ovat Sam Peckinpah, Samuel Fuller, Otto Preminger, RW Fassbinder sekä kourallinen muita kapinallisia, ulkopuolisia ja temperamenttisia marginaalielokuvan monumentteja, kun Cecil suuntaa persoonallisen työryhmänsä kanssa pyhän tehtävän porteille. Edessä on bisarri street-odysseia, jota eteenpäin kiihdyttävänä elementtinä viha Hollywoodia kohtaan siivilöityy angstiverkon läpi positiiviseksi energiaksi. Joukkoviestimien avulla Cecil kohoaa vaihtoehtoyleisön ikoniksi, kuvavalistajaksi, jonka rinnalla Tarantino on pullamössöä ja dogmaelokuvat tekotaiteellista paskaa.

Cecil B. Demented on kuitenkin elokuvan päähenkilö, parodiantekijä John Watersin luomus muodottomassa komediassa, jonka funktiona on toimia ilman funktiota. Elokuva on filmifriikkien inside-läppä, kymmenien anekdoottien heijastuspinta, reunailmiöitä ironisesti kärjistävä kaahaus läpi selluloidin pehmentämän mielenmaiseman. Watersin kollaasi moukaroi paitsi Hollywoodin siirappiaddikteja, myös valtavirtaan kuseskelijoita sekä lopulta itseään, sellaisella vimmalla, että unohtaa mille vittuilee ja miksi. Mutta ei se mitään. Kaikki saavat turpaansa ja katsoja nousee teatterin penkiltä hymyillen ja astetta puhtaampana jälkeen asenteellisen ryvetyksen. Itse ainakin olen Repo Man -fani, joka allekirjoittaa South Parkin vuosikymmenen tv-sarjaksi.

Muutama sana Dementedin projektista. Kuvausryhmä kidnappaa sokeripullalta tuoksuvien mainstream-leffojen diivan, Honey Whitlockin, kesken televisioitavan hyväntekeväisyysjuhlan. Saalis kuljetetaan hylättyyn varastorakennukseen (Reservoir Dogsin kaikuja), jonne maaniset nuoret filmihullut ovat pystyttäneet oman studionsa. "Sinulla on kunnia olla uuden elokuvamme tähti." Whitlock meikataan aluksi drag-huoran näköiseksi. Ensimmäinen otos luodaan studiossa, sen jälkeen painutaan kaduille autenttisille kuvauspaikoille. Tarkoituksena on terrorisoida kaikkea Hollywood-paskalta tuoksahtavaa ja taltioida iskut filmille. Kun ryhmä hyökkää teatteriin, jossa esitetään elokuvaa "Patch Adams - Director’s Cut", harjoitetaan vielä esileikkejä viriiliyden portilla.

Loistavassa jaksossa kuvauspoppoo nikkaroi itsensä katselemaan Forrest Gump kakkosen kuvauksia. "Hei, olen Forrest. Forrest Gump. Haluaisitko hillomunkin? Äitini sanoi aina, että elämä on kuin hillomunkki. Paljon paskaa ympärillä, mutta sisällä makea sydän." Hyi satan...! Verilöylyn paikka!

Dementedissä (mainio Stephen Dorff) ja hänen kuvausryhmässään marginaalidiggarien asenne kärjistetään koomilliseen valoon. Samalla kritiikki pahan H:n unelmatehdasta kohtaan uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Vanheneva valkokangastähti Honey Whitlock (jonka roolissa Melanie Griffith ruoskii working girlin ja unelmien naisen henkitoreisiin) kituu aluksi kameran edessä kuin raiskattu puudeli, mutta päätyy lopulta kierojen kidnappaajiensa vannoutuneimmaksi tukijaksi. Koska ohjaaja Waters (Hairspray jne.) on hullu ja vapaa tekijä, voi hän välillä surffailla hupaisan komedian pohjavireen omaavalla teoksellaan väkivaltashokkien sekä haisevien runkkaus- ja yhdyntäkohtausten laineilla. Herää sittenkin kysymys, nuollaankohan tässä marginaaliyleisöä? Kriitikko umpikujassa, mutta naurattaa joka tapauksessa. Cecil B. Demented fucks with your brain.