Bélierin perhe valkokangas

Nuorena tehtävät uravalinnat ovat elokuvien kannalta oivallisia tarinan lähtökohtia, sillä ne asettavat usein vastakkain kaksi arvomaailmaa ja tarjoavat suuria panoksia aikuistumiskuvauksille. Esimerkiksi Billy Elliotissa (2000) baletti on kaukana työväenluokkaisesta miehenihanteesta ja New Waterfordin tyttö (1999) taas on jumissa tiukan katolilaisen pikkukaupungin odotuksissa, jossa opiskelu taidekoulussa ei tule kysymykseenkään. Bélierin perheessä perinteinen kasvutarina ei perustu niinkään arvojen vastakkain asettelulle, vaan jännitteet syntyvät, kun tytär ei pysty jakamaan rakkauttaan musiikkiin kuurojen vanhempiensa kanssa.

Paulan (Louane Emera) arki on rankkaa. Hänen päivänsä alkavat maitotilan töillä ja jatkuvat tutuilla rutiineilla koulussa. Kuoroon hän ilmoittautuu pariisilaisen opiskelijapojan (Ilian Bergala) innoittaman, mutta pitää musiikkiharrastuksensa kotona visusti salassa kuurolta perheeltään. Kuorojohtaja (Eric Elmosnino) huomaa pian Paulan laulunlahjat ja ehdottaa häntä osallistumaan radion kuoron koelauluihin Pariisissa. Paula joutuu suurten valintojen eteen, sillä oman uran valitseminen merkitsisi suuria muutoksia hänestä riippuvaisen perheen elämässä.

Bélierin perheen suhtautuminen kuurouteen on ristiriitainen. Samalla kun se on muokannut perheestä aktiivisen yhteisön jäsenen, painottaa se myös heidän syrjäytyneisyyttään siitä. Tyttären tulkkina toimiminen on perheen ikkuna muuhun maailmaan, eikä teini-ikäisen Paulan mahdolliseen kotoa muuttamiseen ole varauduttu. Bélierien kuurous ei estä heitä osallistumasta paikalliseen politiikkaan tai rajoitta muuten heidän arkeaan. Silti elokuva nostaa muun perheen ja Paulan erot esiin oudon painokkaasti.

Musiikin nostaminen tuntemattomaksi maailmaksi saa elokuvassa hieman alentuvan sävyn. Kuurous ei tarkoita musiikin täydellistä poissaoloa kuurojen elämästä, vaikka sen kokeminen onkin erilaista, mutta elokuvassa tämä ajatus ohitetaan miltei täysin.

Elokuvan lähtökohta on yksiselitteinen jako kuulevien ja kuurojen välillä musiikkia koskevissa kysymyksissä. Silti elokuva ei nosta musiikkia tarpeeksi isoksi ongelmaksi, jotta ristiriita maailmojen välillä olisi uskottavan suuri. Bélierin perheessä vanhemmat esimerkiksi nauttivat automatkoillaan kovaäänisestä elektronisesta musiikista, joten yhteisen kokemusmaailman tyttären kanssa luulisi olevan olemassa. Kun elokuvan keskeinen asetelma murenee käsiin, on sille vaikea rakentaa uskottavaa juonenkaarta. Sen ympärille onkin kasattu joukko turhia, pieniä tarinoita, jotka haihtuvat pois elokuvan edetessä.

Ranskan Voicesta löydetty Louane Emera on komeaääninen nuori nainen, joka sopii hiljaisen Paulan rooliin mukavasti. Hänen vanhempinaan nähtävät François Damiens ja Karin Viard vetävät koomiset roolinsa läpi vahvalla rutiinilla. Bélierin perheen tasapainoilu vakavan perhedraaman ja komedian välillä toimii kuitenkin vaihtelevasti. Huumoria haetaan esimerkiksi karskisti puhuvan isän ja Paulan suodattavan tulkkauksen välimaastosta tai vaivaannuttavista tilanteista äidin gynekologin selitysten kääntämisessä. Vanhempien noloksi kokeminen kuvataan kuitenkin teinejä yhdistävänä tosiasiana, eikä perheen kuurous olekaan koskaan Paulalle häpeilyn aihe.

Bélierin perhe on hyvin varovainen elokuva. Se haluaa nostaa kuurouden rohkeasti esille, mutta jää toistamaan vanhoja ajatuksia ja oletuksia. Seitsemänkymmentäluvun ranskalaisten balladien kimara ei myöskään ole omiaan tuomaan elokuvalle raikasta lähestymispintaa. Ristiriidat Paulan ja perheen välillä tuntuvat keinotekoisesti rakennetuilta, mikä haperruttaa tarinan toimivuutta. Kun elokuva haluaa painottaa samalla eroja sekä erottomuutta, jää lopputulos kompromissiksi, mikä heijastuu myös huumorin käytössä.