Amundsen valkokangas

Norjalainen Roald Amundsen (1872–1928) lienee historian tunnetuin naparetkeilijä. Parhaiten Amundsen muistetaan etelänavan valloittajana, mutta suurimman työnsä hän teki pohjoisella napa-alueella, arktisella. Amundsen purjehti ensimmäisenä luoteisväylän läpi, minkä lisäksi hän matkasi myös koillisväylän läpi sekä pyrki laivalla pohjoisnavalle jumiutuen jäihin vuosiksi. Lopulta hän saavutti pohjoisnavan ilmalaivalla. Amundsen katosi Jäämerellä 1928 etsiessään lentokoneella kadonnutta kollegaansa Umberto Nobilea. Tästä tapauksesta Mihail Kalatozov on tehnyt elokuvan Punainen teltta (1969).

Elämäkertaelokuvaa Amundsenista ei ole kuitenkaan tehty, mikä on jopa hienoinen ihme miehen saavutukset ja vaiherikkaan elämän huomioiden. Nyt puutteen on paikannut norjalaisohjaaja Espen Sandberg, joka muistetaan Kon-Tikistä (2012) ja viidennestä Pirates of the Caribbean -elokuvasta Salazar's Revenge (2017).

Kaksituntisen Amundsen-elokuvan ensimmäinen puolikas menee sujuvasti. Kerronnan kehys on rakennettu Amundsenin talolle, jossa hänen veljensä Leon ja Amundsenin mielitietty kohtaavat. Heidän odottaessaan tietoa Amundsenin pohjoisnavalle suuntautuneesta lennosta Leon alkaa kertoa veljensä vaiheista.

Tarinan alkuaskeleet pitävät hyvin otteessaan aina etelänavan valloitukseen asti, mutta sen jälkeen elokuvan painopiste siirtyy ennakkoluulottomasta tutkimusmatkailijasta katkeroituneeseen mieheen, jonka tekemisiä selittää vain pakkomielle arktiseen ja naisiin. Amundsen ei tiettävästi ollut maailman helpoin ja miellyttävin ihminen, mutta kaikkien kaveri olisi tuskin koskaan viettänyt suurta osaa elämästään hyisen jään keskellä.

Elokuvan ongelmaksi muodostuu monen muun elämäkertaelokuvan tavoin rajauksen puute. Yritetään kertoa liikaa ilman selkeää fokusta ja elokuvan läpi kulkevaa punaista lankaa. Amundsen on toki elokuvassa tarinan punainen lanka, mutta tarina on kaksijakoisesti painottunut. Ensiksi keskitytään tutkimusmatkailijaan, sitten ihmiseen ja tämän ongelmallisiin ihmissuhteisiin. Tekijöiden olisi pitänyt selkeästi valita jompikumpi näkökulma, tai lomittaa lähestymistavat toisiaan paremmin kätteleviksi. Nyt ne ovat kuin kaksi erillistä tarinaa.

Tämä on sääli, sillä varsinkin elokuvan ensimmäinen puolisko ja etelänavan valloitus on kiehtovaa seurattavaa. Amundsenin toimintatavoissa on paljon sellaista, jolla on painoarvoa vieläkin. Amundsen saavutti etelänavan koiravaljakoiden avulla ennen brittiläistä Robert Scottia, jonka retkue menehtyi paluumatkalle. Amundsenin johtama norjalainen retkikunta oli huomattavasti paremmin varustautunut. Amundsen oli oppinut tärkeitä selviytymistaitoja eskimoilta ja ymmärsi koiravaljakoiden merkityksen toisin kuin britit, jotka luottivat moottorirekiin, siperialaisiin poneihin ja ihmisvoimaan. Britit, jotka olivat tutkimusmatkailun suunnannäyttäjiä, eivät arvostaneet Amundsenin saavutusta vaan nostivat sankariksi maamiehensä Scottin.

Tässä kohtaa Amundsenin suulla kuullaan elokuvan kirkkain hetki: "Britit haluavat valloittaa kaiken. Luontoa ei voi valloittaa. On mentävä sen ehdoilla." Amundsenin menestys naparetkeilijänä perustui juuri ymmärrykseen vallitsevista oloista ja miten niihin piti valmistautua ja sopeutua. Amundsenille valmistautuminen sekä käytännössä testattujen välineiden ja varusteiden käyttäminen olivat kaiken lähtökohta. Jos eskimot olivat pärjänneet turkisasuilla ja koirilla vuosituhannet arktisella, ei niitä kannattanut väheksyä.

Amundsenin naparetkiin ja niiden toteuttamistapoihin liittyy paljon sellaista, jolla on kaikupohjaa nykyisyydessä, ja tätä ulottuvuutta olisi elokuvassa suonut hyödynnettävän enemmän. Puolivälin jälkeen tapahtuva näkökulman vaihto vesittää tavallaan hänen toimintatapojensa viisaudet, jotka kääntyvät häntä vastaan ihmisenä. Alkuun Amundsenista tehdään sankaria, sen jälkeen aletaan kuoria esiin säröjä.

Tekijät eivät ole ehkä oivaltaneet tässä piilevää takinkäännön vaaraa vaan ajatelleet tuovansa esiin Amundsenin nurjempia puolia. Näkökulmat ovat kuitenkin liikaa omia kokonaisuuksiaan, eikä niiden välistä dialogia ole saatu toimimaan kunnolla. Loppupuolella Amundsenin vaiheita ja retkiä aletaan myös harppoa rivakasti läpi, mikä entisestään hajottaa kerrontaa. Aivan kokonaan elokuvan jälkimmäinen puolisko ei vedä mattoa alun alta, mutta kokonaisuuden se jättää sekavaksi.