Hammaskeijuja ja perheriitoja

Elokuvan Älä pelkää pimeää tärkein myyntipointti taitaa olla fantasiavelho Guillermo del Toron (Pan’s Labyrinth, Hellboy-elokuvat) käsikirjoitus. Olkoonkin, että idea on otettu vanhasta tv-elokuvasta Pimeyden oliot (1973). Alkuperäisteoksen tavoin Älä pelkää pimeää kertoo pariskunnasta (Guy Pearce ja Katie Holmes), joka törmää vanhaa kartanoa restauroidessaan takassa asuviin hirviöihin. Draamaa elokuvassa rakentaa miehen eksän Kaliforniasta Uuden Englannin usvaisiin, visuaalisesti upeisiin goottimaisemiin lähettämä 7-vuotias tytär, joka paitsi kokee tulleensa hylätyksi myös ajautuu konfliktiin äitipuolensa kanssa.

Älä pelkää pimeääDel Toron kynänjälki näkyy parhaiten siinä, että missä alkuperäisteoksessa möröt riivasivat vaimoa, ovat hammaskeijuiksi muutetut hirviöt tällä kertaa lapsen kimpussa. Pan’s Labyrinthin tavoin käsikirjoituksen ideana lienee tutkia kauhun ja hirviöfantasian keinoin lapsen sielunmaisemaa sekä käsitellä lapsuuden psykologisia traumoja. Älä pelkää pimeää alkaakin hienosti, kun hylätyksi tullut tytär (Bailee Madison) löytää uuden kotinsa kätketystä kellarista ystävällisiä olentoja, joiden todelliset motiivit ovat paljon ensivaikutelmaa synkempiä.

Elokuva ei kuitenkaan pääse paljoa fantasiaa pidemmälle. Itseasiassa Älä pelkää pimeää ei edes yritä kehittää lapsen ahdistuksesta sekä perheen sisäisistä konflikteista merkityksellistä teemaa, vaan tyytyy pelkkään mysteeriin ja jännitykseen. Guy Pearce ja Katie Holmes eivät myöskään saa kunnollisia otteita rooleihinsa. Erityisesti Pearcen henkilöhahmo on niin ohut ja etäinen, että on vaikea uskoa miehen tehneen L.A. Confidentialin (1997) ja Mementon (2000) kaltaisia hienoja elokuvia.

Älä pelkää pimeääAikuisnäyttelijöiden ontuminen on sikäli outoa, että esikoiselokuvansa ohjannut Troy Nixey tekee hyvää työtä perheen tytärtä esittävän Madisonin kanssa. Paikoin katsoja jopa pääsee sisälle lapsen sielunmaisemaan ja myötäelää tämän mukana sekä lapsuuden taianomaisuutta että voimattomuutta. Ehkä tässä onnistumisessa kyse ei ole niinkään ohjaajan kuin näyttelijän taidoista. Kaksitoistavuotias Madison on kuitenkin jo kokenut näyttelijä.

Pan’s Labyrinthissa hieman yksiulotteiset aikuiset vielä toimivat, koska elokuva kuvasi maailmaa juuri lapsen näkökulmasta. Nyt tämä näkökulma hukataan, kun elokuvan puolivälin kieppeillä aikuisten toiminta alkaa vetää selittelevää juonta eteenpäin. Näin lopputulokseksi saadaan psykologisen fantasian sijaan vain visuaalisesti kaunista, mutta ulkokohtaista – olkoonkin ihan toimivaa – säikyttelyä.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä