Aivan villit valkokangas

Tietokoneilla sorvattuja animaatioelokuvia putkahtelee tällä hetkellä valkokankaille lähes viikoittain. Syynä lienee lähestyvä markkinakliimaksi – joulu – jolloin myös videot ja dvd:t tekevät kauppaansa. Määrän korvatessa laadun on surullista todeta, miten heppoisia tekeleitä nuorimmille katsojille yritetään tuputtaa.

Joskus kauan sitten hyviä piirroselokuvia tuottanut Disney ei pysty erottumaan laaduttomasta animaatiomassasta elokuvallaan Aivan villit. New Yorkin eläintarhan asukkien matkasta viidakkoon kertova digianimaatio lainaa olemattoman tarinansa ja kliseiset eläinhahmonsa lähes suoraan Dreamworksin viimevuotiselta Madagascar-leffalta (2005). Tällainen lainailu ei ole lainkaan uutta animaation saralla, mutta kertonee paljon Disneyn alamäen jyrkkyydestä. Ärsyttävyyteen asti meluisa ja ylivauhdikas elokuva saa ainakin aikuisen katsojan kiemurtelemaan tuskissaan teatterinpenkissä. Asiaa ei auta käsittämättömän tyylitön ja korvia riipivä helsinkiaksenttipajatus, jota kai pitää kutsua elokuvan suomenkieliseksi asuksi.

Teknisesti Aivan villit on mukiinmenevää joskin täysin näkemyksetöntä tietokoneanimaatiota. Sen verran ovat ohjelmistot taas kehittyneet, että pääosissa olleiden leijonien karvat saatiin liikkumaan lähes luonnonmukaisesti. Mutta kun katsojan mielenkiinto harhailee tuollaisiin yksityiskohtiin, on tarinassa jotain pahasti pielessä. Taas kerran sorrutaan siihen norsun mentävään sudenkuoppaan, jota kutsutaan kokoperheen elokuvaksi. Kun ei tiedetä kenelle tehdään, niin tehdään sitten koko perheelle vauvasta vaariin, pyritään miellyttämään liian suurta yleisöä. Tämän jälkeen koko jutusta ei jää oikein kenellekään mitään sen kummempaa käteen.

Tämän enempää bulkkipiirrettyä ei maksa vaivaa edes arvostella. Suotakoon rainalle pikainen visiitti teatterilevityksessä ja nopea laskeutuminen markettien halpishyllyihin, jonne tällainen roska kuuluu.