Yksi paikka, monta aikaa

Parin vuoden takaisella Kohtaamisia-elokuvalla pinnalle noussut Saara Cantell haaveili elokuva-alasta jo pienestä pitäen. Teininä hän kirmasi pitkin pihapiiriä kuvaten äskettäin menehtyneen lapsuudenystävänsä kanssa ensimmäisiä elokuviaan kaitafilmille. Päiväunista siirryttiin astetta vakavammalle tasolle viimeistään vuonna 1996, kun Cantell valmistui taideteollisen korkeakoulun ohjaaja-linjalta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Cantellin uutukainen, Tähtitaivas talon yllä, sijoittuu kolmelle eri vuosikymmenelle. Jatkosodan vuosista nykypäivään liihottavan tarinan keskiössä on kolme elämälleen suuntaa hakevaa naista. Kauniimpi sukupuoli on herttaisista puheista huolimatta elokuvissa tyypillisesti sivuosassa puikkelehtiva tyttöystävä. Cantellin mukaan hänen painotuksensa ei kuitenkaan ole kapinaa.

On hassua, miksi naisten pitäisi olla marginaalissa, kun aivan yhtä yleispätevää tarinaa ihmisyydestä voi kertoa niin miehen kuin naisen kautta. Vähän liian paljon näkee, että mies on normi. Jos mies on elokuvan pääosassa, niin tarina kertoo ihmisistä ja jos nainen on pääosassa, niin se kertoo naisissa. Mutta totta kai kun olen itse nainen, on helpompi lähteä ajattelemaan naisten kautta. Olen kuitenkin kirjoittanut tarinoita miesnäkökulmastakin, joten en ajattele, että biologinen sukupuoli olisi aina se ratkaiseva seikka.

Tähtitaivas paperille ja filmille

Cantell on viime vuosina tukeutunut omiin käsikirjoituksiinsa ja jos kriitikoita on uskominen, on päätös ollut perusteltu. Vaikka viime vuodet ovatkin kuluneet omia tarinoita rustatessa, Cantell ohjaa mieluusti muidenkin kertomuksia.

Ensimmäinen pitkä elokuvani ei perustunut omaan käsikirjoitukseeni. Mutta kirjoittaminen on minulle hirveän luontevaa. Olen tehnyt sitä lapsesta asti. Opiskellessa meillä ei ollut erikseen käsikirjoituslinjaa, joten saimme sekä ohjaus että käsikirjoitusopetuksen. Kurssikavereistani aika monet ohjaajat myös kirjoittavat.

Kohtaamisia oli yksi vuoden 2010 kehutuimpia kotimaisia ensi-iltoja. Seitsemän Jussi-ehdokkuutta tuonut episodielokuva ei jäänyt ihmisiltä huomaamatta, joten ensimmäistä kertaa uransa aikana Cantellilla oli jonkinlaisia ulkopuolelta tulleita suorituspaineita. Niistä selviytymistä helpotti se, että Tähtitaivas talon yllä ei muodostunut mielenterveyttä repiväksi ikuisuusprojektiksi.

Kirjoitusprosessi oli nopea. Oli tosin sellainen vaihe, että kun valmisteli kuvauksissa kohtausta ja joku tuli kehumaan Kohtaamisia, tuli sellainen olo, että älä sano mitään. Viimeksi kukaan ei odottanut mitään, mutta he jotka Kohtaamisista pitivät, saattavat nyt jotain odottaakin. Kenellekään muulle elokuvaa ei voi kuitenkaan ruveta tekemään, vaan on tehtävä sitä mihin uskoo. Mutta jos ihan rehellinen ollaan, niin ei sille immuunikaan ole. Kyllä sitä vastaanottoa jännittää.

Käsikirjoittajan ja ohjaajan välinen suhde on aina mielenkiintoinen, sillä he ovat kaksi ihmistä, joilla on eittämättä selkein kokonaisvisio siitä, millainen lopputuloksen tulisi olla. Cantellille loikka kirjoituskoneen takaa kuvauspaikan pomoksi on varsin luonnollinen siirtymä.

En enää kuvausvaiheessa paljoa muuta käsikirjoitusta, mutta haluan harjoitella paljon ja se on se vaihe, jossa kohtauksia haetaan. Ohjaajana välillä katsoo, että ”kuka urpo tämän on kirjoittanut”. Kun on kirjoittanut käsikirjoituksen ja hyppää ohjaajaksi, niin siihen tietyllä tavalla suhtautuu kuin se olisi jonkun muun. Etu on siinä, että tekstin taustat tuntee tarkkaan ja tietää kaiken, mitä käsikirjoituksessa ei edes ole. Ei siinä kuitenkaan valtavaa eroa ole kenen käsikirjoituksen pohjalta työskentelee. Toisenkin käsikirjoitus täytyy ottaa omaksi ohjausvaiheessa.

Pekka Haavisto ja sudenkuoppien menestyksekäs välttely

Kohtaamisissa keskeisiä henkilöitä vilisi kaikkialla, eikä selkeää päähenkilöä ollut. Cantell jatkaa tuoreimmassaan osin samoilla linjoilla, vaikka näyttämön valojen kirkkaimmassa kohdassa seisookin vain kolme naista. 1960-luvun lopussa syntynyt ohjaaja aloittaa asian pohtimisen hymyssä suin.

Olen varmaan niin moniulotteinen ihminen, että minulle ei riitä yksi päähenkilö. En osaa sanoa, rakastan novelleja ja lyhytelokuvaintohimo varmasti näkyy. Tässä elokuvassa lähtökohta oli selkeästi se, että on yksi paikka ja monta aikaa. Episodimaisuus on itselleni luonnollinen kerronnan muoto, on hauskaa näyttää monesta näkökulmasta samaa asiaa.

Kirjoituksellisesti hankalimmaksi tempuksi osoittautui eri vuosikymmenellä asustavien naisten tarinoiden yhdistäminen toisiinsa.

Niiden piti mennä luontevasti ja mielekkäästi. Pientä säätöä tehtiin leikkausvaiheessa, mutta isot jutut, kuten oven avaukset ja halkopino-kohtaus olivat jo käsikirjoituksessa. Erivärisillä lapuilla siirtelin kolmen tarinan kohtauksia ja etsin luontevia siirtymiä.

Toinen reippaasti töitä aiheuttanut osio olivat 1940- ja 1970-luvuille sijoittuneet jaksot, joiden autenttisuudesta Cantell halusi pitää huolen.

Nykypäivään sijoittuvista kohtauksista poiketen näihin kohtauksiin joutui tekemään tutkimustyötä. Luin aika paljon 40- ja 70-luvun lehtiä. Kopioin mikrofilmeiltä muun muassa nuoren Pekka Haaviston tekstejä.

Käsikirjoitusvaiheen sujuvuus jatkui kuvauspaikalla, sillä Cantell ei keksinyt yhtään kohtausta, jonka tekeminen olisi ollut erityisen tuskallista. Ongelmalliseksi tekijäksi hän kuitenkin nostaa ohjaajien vakiovalituksen aiheen eli kuvauspäivien lukumäärän.

Niitä oli vähän ja oltiin välillä säiden armoilla. Auringon piti paistaa, kun kuvattiin auringonpimennystä, mutta paria kohtausta lukuun ottamatta asenne oli sellainen, että ”sataa jos sataa”. Kun kuvausaikataulu oli tiivis, niin oli joitain kokonaisuuksia, kuten 70-luvun juhlakohtaukset, joissa oli hirveän paljon kuvattavaa ja ne olivat aikataulullisesti hankalia. Meillä oli kuitenkin ihana ryhmä ja hyvät näyttelijät, joten tekeminen oli rentoa.

Tuoreita kasvoja

Yhden suvun naisiin keskittyvä Tähtitaivas talon yllä on ajoittain vahvasti henkilökohtaisen oloinen. Omasta menneisyydestään Cantell on ottanut sieltä täältä paloja, mutta mikään sukukronikka kyseessä ei ole.

Elokuva on puhtaasti fiktiota. Paljon kuitenkin käytin läheltä tulevia kokemuksia. Epookkiin voi piilottaa vaikka kuinka intiimejä asioita, eikä suurin osa koskaan tunnista niitä.

Lukemattomia kotimaisia tuotantoja vaivaa yksi ja sama asia. Niiden näyttelijöinä nähdään toistuvasti samoja kasvoja, jotka sitten luonnollisesti jossain vaiheessa – yleensä jo muutaman vuoden aikana – alkavat armottomasti kulua. Irina Björklundia lukuun ottamatta Tähtitaivas talon yllä on täytetty nimillä ja naamoilla, jotka ilmeisestä ammattitaidostaan huolimatta eivät löydy joka toisesta Suomi-filmistä. Cantellille kyse ei ole periaatteesta.

Etsin sellaisia näyttelijöitä, jotka parhaiten sopivat rooleihinsa. Osan rooleista kirjoitin näyttelijöitä ajatellen, Irina oli tuottajan ajatus ja se oli ihana idea. Sivurooleista osan halusin tehdä sellaisten kanssa, joiden kanssa olin aiemminkin työskennellyt. Villen ja Toivon rooleihin löytyi näyttelijät koekuvausten kautta.

Seuraavaksi Cantellilla on työn alla romanttinen komedia nimeltään Ainoat oikeat. Kuvauksien on tarkoitus alkaa joko loppukesästä tai alkusyksystä. Myös jo kymmenen vuotta työn alla ollut noitavainojen aikaiseen Ahvenanmaahan sijoittuva epookki alkaa hiljalleen olla ajankohtainen.

Lue myös