Sisarukset valkokangas

Saara Cantell on aiemmissa draamaelokuvissaan Kohtaamisia (2009) ja Tähtitaivas talon yllä (2012) käsitellyt ihmissuhteita suomalaisittain poikkeuksellisen vaikuttavasti. Erityisesti tarinoiden ja hahmojen arkinen uskottavuus ja sitä kautta avautuva samaistuvuus ovat olleet edellä mainittujen teosten vahvuuksia. Vankan sisältöosaamisen rinnalla Cantellilla on audiovisuaalista silmää rakentaa tarinaa saumattomasti tukevaa kuvailmaisua, mistä on annettava kiitosta myös Cantellin luottokuvaajalle Marita Hällforsille.

Cantellin draamoissa konkretisoituu sanonta pieni voi olla suurta. Cantellin tarinat ovat ihmisen kokoisia, pieniä, ja kuvailmaisu on lähes dokumentaarisen pelkistettyä mutta visuaalisesti ilmaisuvoimaista. Yhtälönä on tarinallisesti ja audiovisuaalisesti vaikuttavia elokuvia, jotka heräävät valkokankaalla eloon ja vievät mennessään.

Cantellin ja Hällforsin tuorein yhteistyö, seitsemän vuoden aikana taltioitu Sisarukset ei tee poikkeusta edeltäjiinsä. Elokuva on vaikuttava, niin tarinallisesti kuin visuaalisesti.

Sisaruksia voi kuvailla kokeelliseksi elokuvaksi, mutta ei niinkään lopputuloksen vaan tekotavan osalta. Elokuvaa kuvattiin poikkeuksellisen pitkän ajan kuluessa ja tarinaa käsikirjoitettiin kuvausten aikana osin sen mukaan, mitä päänäyttelijöiden elämässä tapahtui. Jos näyttelijä tuli raskaaksi tai sairastui, se kirjoitettiin hahmon tarinaan. Fakta ja fiktio kietoutuivat yhteen.

Sisarukset ei ole kuitenkaan dokumentti, se on fiktiota ja näyteltyä draamaa, mutta todellisuus on siinä vahvasti läsnä. Pitkä kuvausprosessi on edellyttänyt myös tuotannon ja ennen kaikkea kuvausryhmän karsimista minimiin. Sisaruksia kuvattiinkin dokumenttielokuville tyypillisellä kuvausryhmällä, mikä vähimmillään on tarkoittanut pelkkää kuvaajaa.

Lopputulos on silti hyvin elokuvallinen ja kiistaton osoitus – suoranainen taidonnäyte – siitä, että visuaalisesti vaikuttavaan elokuvaan ei tarvita suurta budjettia ja suurta tuotantoa. Olennaista on tekijöiden näkemys ja sitoutuminen tekemiseensä. Siitä taiteen tekemisessä on perimmiltään kyse, mikä välillä unohtuu suurellisiin tuotantosfääreihin ja alati kasvaviin budjetteihin eksyvällä elokuva-alalla.

Sisarukset kertoo nimensä mukaisesti kolmesta aikuisesta sisaruksesta, joilla on yhteinen isä. Suomessa asuvat Jenna ja Joni, joita näyttelevät aviopari Henna ja Lauri Tanskanen, saavat tietää Islannissa asuvasta sisarestaan Jónasta (Elin Petersdottir). Erityisesti Jenna on halukas tutustumaan uuteen siskoon Jonin suhtautuessa Jónan tavoin asiaan varauksellisemmin.

Tästä alkaa aikuisten ihmisten tutustumisprosessi toisiinsa. Kysymys ei ole vain sisarusten keskinäisistä suhteista, sillä jokainen tuo mukanaan myös oman elämänsä, tahtoi sitä tai ei. Juuri elämä ja sen ennakoimattomuus tuo tarinaan syvyyttä, jota ihmissuhteiden kuvauksissa harvemmin tavoitetaan. Kun käsikirjoitetussa tarinassa on läsnä aitoja raskaaksi tulemisia, lapsia ja vakava sairastuminen, elokuvan luoma yhteys ja vuoropuhelu katsojaan muodostuu tavallista läheisemmäksi ja koskettavammaksi. Kyse on samasta ilmiöstä, joka parhaimmillaan saavutetaan onnistuneimmissa dokumenteissa.

Sisaruksia voikin verrata tyypillisiä ihmissuhdedraamoja enemmän esimerkiksi Virpi Suutarin dokumentteihin. Kuvakerronnallisesti ja visuaalisesti vaikuttavilla dokumenteillaan Suutari on lähestynyt näytelmäelokuvan ilmaisuvoimaa, ja Cantell taas lähestyy näytelmäelokuvallaan dokumentin ilmaisuvoimaa. Raja on hämärtynyt, mutta ei niinkään lajityyppien vaan elokuvallisten ilmaisu- ja kerrontakeinojen suhteen. Cantellia ja Suutaria voikin pitää tämän päivän vaikuttavimpina suomalaisina elokuvantekijöinä, jotka rohkeasti tekevät oman elokuvallisen näkemyksensä mukaisia teoksia eivätkä vain seuraa valmiiksi viitoitettuja polkuja.

Niin vaikuttava elokuva kuin Sisarukset onkin, teos joutuu hieman kamppailemaan kaksituntisen kestonsa kanssa. Kysymys ei ole kerronnan sujuvuudesta vaan valitun muodon ja osin sisällön raskaudesta tarinan alati laajetessa. Kun tarinaa kirjoitetaan kuvausprosessin aikana, siihen liittyy haasteita: miten saada kokonaisuus loogisesti suljettua, kun tarina tahtoo, elämän tavoin, jatkaa kulkuaan ja laajentumistaan?

Kerronnan rakenteen osalta elokuvassa jää miettimään myös tarinan henkilöiden kameralle kertomia osuuksia. Tällaiset selittävät osuudet ovat tuttuja dokumenteista, mutta fiktiossa ne ovat harvinaisempia. Näytelmäelokuvissa tällaiset tapaavat olla esimerkiksi poimintoja terapiaistunnoista tai ryhmäkeskusteluista, jotka kokonaisnarratiivin osatekijöinä nivotaan lopussa tavalla tai toisella yhteen synteesin saavuttamiseksi. Sisaruksissa tätä ei tapahdu. Osuuksille ei anneta kerronnassa loogista selitystä, mikä jää hienosta teoksesta hieman vaivaamaan. Mikä oli niiden tarkoitus? Kokonaisuus olisi toiminut ilman niitäkin.