Kodin ongelmat valkokankaalle

Palkituilla lyhytelokuvillaan nimeä luonut Maarit Lalli ei hypännyt lukiosta elokuvaputkeen. Pitkän aikaa kestänyt harhailu työelämän ja pääsykoeviidakon välillä ei kuitenkaan murskannut haaveita.

Päädyin alalle aika vanhana. Hain varmaan 10 vuotta erilaisille taide-aloille. Keramiikkaan, grafiikkaan, kuvaukseen, sisustukseen, mitä nyt vain löytyikään. Aloin luovuttaa, minusta ei tule taiteilijaa. Hain yliopistoon lukemaan teatteritiedettä, kävin sitä vuoden ja tajusin että haluan itse luoda jotakin. Hain TaiKiin ja pääsin sisään. Käsikirjoittajan ja ohjaajan linjat olivat silloin samassa ja minusta tuli vahingossa elokuvaohjaaja.

2000-luvun puolivälissä Lalli kritisoi opinahjonsa tarjoamaa koulutusta Ylioppilaslehdelle antamassaan haastattelussa. Elokuvien parissa työskenneltiin kovin vähän, eikä opetusta ollut likimainkaan riittävästi. Negatiivisuus ei Lallin mukaan kuitenkaan leviä opinahjon seinien ulkopuolelle.

En tiedä onko toista alaa, jossa ihmiset olisivat niin sitoutuneita ja innostuneita. Ammattiylpeys on korkea ja ammattinimikkeestä riippumatta tehdään kaikkea – ihmiset rakastuvat tähän alaan. Se tuntuu itsestä niin ihanalta, että saa tehdä töitä sellaisen porukan kanssa, joka antaa kaikkensa.

Kotiaresti inspiroi

Teinipoikien keskioluen täyteisestä elämästä ammentava Kohta 18 on Lallin ensimmäinen pitkä elokuva. Ensimmäinen lyhytelokuva valmistui kuitenkin jo vuonna 1995. Tuon jälkeen ansioluettelo on kasvanut niin lyhäreillä kuin Käenpesän ja Sydänjään jaksoilla. Lyhyttä ja pitkää formaattia Lalli ei pidä radikaalisti erilaisina.

Pitkä elokuva vaatii vielä enemmän pitkäjänteisyyttä. Kaikki kestää pidempään. Lyhytelokuvan muoto on taas parhaimmillaan niin jämäkkä, niin helmi, ja sen voi kertoa jollain erilaisemmalla tavalla kuin taas pitkän tarinan.

Suomalaisessa elokuvassa eritoten nuoret miehet ovat aikuistuneet tai ainakin yrittäneet aikuistua viime vuosina oikein urakalla. Pääasiassa fokus on ollut kolmenkympin nurkilla pyörivissä ikiteineissä. Lallin yhdessä Henrik Mäki-Tanilan kanssa käsikirjoittama pahoinvointikertomus lähti liikkeelle omista kokemuksista.

Meillä oli mielestäni ongelmallinen teininuoriso kotona. Se kulminoitui, kun pojalle annettiin kolmen viikon kotiaresti. Piti keksiä tekemistä ja ruvettiin kirjoittamaan. Aluksi tehtiin vain kohtauksia, mutta pian nähtiin, että tästä syntyy elokuva.

Kotiarestin ei siis tarvitse olla pelkkää ovien paiskomista ja mykkäkoulua. Kokeneen elokuva-ammattilaisen ja teinipojan yhteistyö sujui sekalaisesti mutta toimivasti.

Autokouluepisodi on minun tekemäni ja "poika menee maalle" -jakso hänen kirjoittamansa. Muut osat menivät ristiin. Saatettiin kirjoittaa kohtaus joillain säännöillä. Kerran sovittiin, että on tunti aikaa ja mentiin eri huoneisiin. Sain oman versioni valmiiksi ja ajattelin, että ”hitto tämä on aika hyvä”. Mutta pojan teksti oli vielä parempi.

Kohta 18 on usean päähenkilön eteenpäin viemä episodielokuva. Tarinoita vedetään yhteen kaverisuhteilla ja panimotuotteilla. Lallille laaja hahmoverkosto on luonnollinen lähestymistapa, sillä valikoinnin sijaan hän ahmii teemoja.

Innostun kaikesta mahdollisesta ja jos on viisi perhettä, niin voin levitelläkin. Jos olisi vain yksi perhe, niin kaikki ei millään mahtuisi mukaan. Olisi tietysti varmasti yksinkertaisempaa, jos olisi vain yksi tai kaksi ihmistä, joiden juttua seurataan.

Käsikirjoitus ei ollut kuvaustilanteessa pyhän tekstin asemassa, vaan Lalli myöntää suoraan, että hän ei välttämättä ole kaikilta osin oikea henkilö sanomaan mikä on normaalia tai luontaista käytöstä hormonien johdattamille klopeille.

Pojat ovat saaneet huomauttaa, jos pyydän jotain, mikä ei ole heidän maailmaansa kuuluvaa. Samaten dialogia on muuteltu. Kun pojat toivat omia ajatuksiaan esille, niin käsikirjoituskin muuttui matkan varrella.

Pojat ovat poikia – myös kuvaustilanteessa

Ongelmateinien valkokankaalle saattaminen ei aina ollut helppoa. Lalli oli tehnyt kolme vuotta töitä kertausharjoitus-elokuvan tuotantoon saamiseksi. Hernerokka-projektin mentyä pöpelikköön oli kliseisesti aika etsiä uusia haasteita.

Vuoden 2010 alussa päätin, että kuvaan elokuvan. Ei ollut rahaa eikä rahoittajia. Keräsin työryhmän ja alettiin kuvata samalla, kun hain rahaa. Elokuvaa tehtiin pätkissä ja välillä saattoi kuvaajakin vaihtua.

Epävakaasta työrytmistä ja kuvaushenkilöstön vaihtuvuudesta johtuen Lallilla oli poikkeuksellisen monta työnkuvaa. Ohjaamisen ja kirjoittamisen lisäksi hän niin tuotti, puvusti, lavasti kuin leikkasi. Kiirettä siis piti, mutta ärräpäitä lensi lähinnä dialogissa.

Viiden pojan lauma on aika hankala pitää kurissa ja saada tekemään mitä pyytää. Se oli vaikeaa, mutta myös hauskaa.

Pääosissa temuavat teinit määrittelevät myös kohdeyleisön.

Elokuva on ensisijaisesti tarkoitettu nuorille, 14–18-vuoden ikäisille. Mutta voivat teinien vanhemmatkin käydä salaa tai julkisestikin katsomassa, että mitä kaikkea he eivät välttämättä näe arjessa.

Pressikiertueen jälkeen Lalli aikoo keskittyä Aurora Karamzinin elämänvaiheisiin. 1800-luvulla Euroopan rikkaimmaksi naiseksi tituleerattu suomalainen seurapiirikaunotar on ollut ohjaajan mielessä jo pitkään.

Sitä on valmisteltu kolme vuotta. Tarkoitus on kuvata puolet elokuvasta Pietarissa. Aion käsitellä naista ja valtaa.

Lue myös