Ei vain lapsille

Pitkään elokuva-alalla työskennellyt Pekka Karjalainen löysi tiensä kameran taakse 1980-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1983 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskeli paljon porukkaa, joka oli todella kiinnostunut elokuvista. Veli-Pekka Hännisen, Aki Kulhian ja Sakari Kirjavaisen kanssa perustettiin lyhytelokuvia tehtaileva pikkufirma. Mika Kaurismäen Arvottomat oli se sysäys, joka sai meidät kuvaamaan 8mm:llä. Siinä ne yliopisto-opinnot hiljalleen jäivät taka-alalle ja siirryin taideteolliseen korkeakouluun.

Seikkailunmakuisen maaseutukomedian Herra Heinämäki ja leijonatuuliviirin ohjaajaksi Karjalainen pääsi pitkäaikaisten tuttavuuksien myötä.

Tutustuin Kummeli-veikkoihin Kummelin kultakuume -elokuvan äänisuunnittelijana. Heikki Salon tapasin, kun Timo Kahilainen tuotti vuonna 2004 ohjaamani Beatlehemin. Näiden tuttavuuksien kautta olin sisäänrakennetusti mukana tässä köörissä.

Maalaistollo Heinämäki ja kumppanit ovat saaneet alkunsa Ylen lastenohjelmana. Matti Grönberg, joka lienee parhaiten tunnettu väkevästä Kummeli-taustastaan, toimi sarjan ohjaajana ja oli näin ollen luonnollinen valinta kokoillan elokuvan kippariksi. Karjalaisen mukaan kahden ohjaajan järjestelystä oli vain hyötyä.

Pidimme kolmeminuuttisen palaverin, jossa keskustelimme työnjaosta. Jo ensimmäisissä käsikirjoituspalavereissa kävi selväksi, että yhteistyö tulee sujumaan. Kuvaustilanteessa minä olin lähempänä näyttelijöitä, kun taas Matti oli monitorien takana. Näin meillä oli niin lähikontakti kuin varmuus kuvan toimivuudesta.

Sen verran meillä molemmilla on kilometrejä takana, että ei ollut mitään skismoja siitä, kumpi nyt saa sanoa viimeisen sanan. Lyhyt kuvausaikataulu ja haastavat kuvat tekivät produktiosta aika vaikean. Auttoi kummasti, kun sai keskustella asioista tasavertaisen kollegan kanssa.

Pelkkää maaseudun maisemien ihastelua ja ohjaajakaverin olan taputtelua kuvaaminen ei ollut. Elokuvan tiukimmaksi paikaksi osoittautui paljon asiaa sisältävän hyväntekeväisyystilaisuuden purkittaminen.

Lämmintä oli 30 astetta, mukana oli toistasataa avustajaa, edessä valtava määrä kuvia ja kaksi päivää aikaa. Tunnelmaa lisäsi järjetön pelko sen suhteen, että jos seuraavana päivänä ei ole samanlainen sää kuin tänään, niin ollaan aivan totaalisessa liemessä. Onneksi kelit olivat varsin suosiolliset. Välillä oltiin pilvessä – ei tosin me, vaan taivas. Pitää olla aika tarkka silmä, että nämä säänvaihtelut leffasta huomaa.

Kateissa olevan ryöstösaaliin ympärille kietoutuvan tarinan keskeisimmässä roolissa on vielä alle teini-ikäinen tyttö. Karjalainen ei kuitenkaan halunnut ohjata elokuvaa, joka aiheuttaisi muille kuin tenaville päänsärkyä.

Pikkukakkosen pienimmät katsojat ovat ehkä liian nuoria tälle elokuvalle. Ohjenuorana oli, että vanhemmat eivät joutuisi arpomaan, kuka vie lapset teatteriin, vaan että koko perheelle olisi nähtävää ja katsottavaa. Mukana on pieni Kummeli-aspekti varttuneemmille ja pikkuväelle jännittävää juonta ja hassuja hahmoja.

Vaikka käsikirjoitusta analysoitiin, ei ohjaajilla ollut suurempaa tarvetta lähteä sitä muuttamaan. Timo Kahilainen ja Heikki Salo pohtivat juonikuvioita useamman vuoden ajan ja Karjalaisen mukaan lopputulos oli poikkeuksellisen vahva. Todisteena leikkaushuoneen lattialle ei jäänyt yhtään kokonaista kohtausta.

Ohjaajina emme olleet mukana kirjoittamassa tarinaa. Kommentointivaiheessa kuitenkin punnittiin asioita ja heitettiin ideoita. Vain kun kuvauspaikka oli totaalisen erilainen kuin käsikirjoituksessa, tuli kuvausvaiheessa tarve puuttua alkuperäiseen tekstiin. Meillä oli mukana Suomen parhaimmistoon kuuluva koomikkoryhmä, jolta toki dialogiin tuli lisäyksiä vähän väliä. Mutta ylipäätään oli kerrankin kiva nojata käsikseen koko kuvausten ajan.

Jos oli käsikirjoitus ammattitaitoisesti kirjoitettu, niin varman päälle pelattiin myös lapsinäyttelijöiden kanssa. Karjalainen alleviivaakin, että ilman perinpohjaista valmistautumista on turha lähteä tekemään lasten kanssa elokuvaa, ellei sitten ole valmis odottamaan ihmettä.

Lasten kanssa harjoiteltiin huomattavan paljon ennakkoon. Moni ammattinäyttelijäkin tosin toivoo, että harjoiteltaisiin enemmän. Koekuvaukset alkoivat tuotantoyhtiö Legendassa helmikuussa. Ensimmäinen tytteli, joka 250:stä ehdokkaasta käveli sisään oli Adalmiina Pelli ja hänet myös valittiin elokuvan pääosaan.

Kun roolitus oli tehty, piti Inkeri Kivimäki harjoituksia lapsille koko kevään. Kuvaustilanteessa aikuisten ja lasten kanssa työskentely ei kuitenkaan juuri toisistaan eroa. Lasten kanssa pitää olla kavereita ja painostavan ilmapiirin syntymistä tulee välttää.

Suomessa 1950-luvulla alkanut raju kaupungistuminen ei ole tuhonnut maalaismaisemia. Näin ollen Herra Heinämäki ja leijonatuuliviirin kuvauspaikat oli kohtalaisen kivuton löytää.

Kahilainen asuu hyvin lähellä näitä maisemia, joten hän oli jo kirjoittaessaan miettinyt tiettyjä paikkoja. Joulukuussa käytiin katsomassa Heinämäen tulevan tilan rakennuksia ja päätettiin heti, että tämä se on. Osa paikoista oli samoja, joissa jo tv-sarjaa kuvattiin. Joka leffassa on aina joku tuskaa aiheuttava paikka. Tällä kertaa 1800-luvun epookkimaisemien perässä ajettiin monta sataa kilometriä.

Herra Heinämäki -elokuvien jatkon määrää yleisön vastaanotto. Sen verran tiukka viimeinen vuosi on kuitenkin ollut, että ihan heti tuotantotiimi ei lähde seuraavaa osaa pohtimaan. Karjalainen ei kuitenkaan aio jäädä lepäämään laakereilleen vaan hyppää muotivillityksen kimppuun.

Vihainen dokumenttielokuva Before and After kertoo ruokakulttuurista – lihomisesta, laihtumisesta ja sen sellaisesta.

Lue myös