Hyvä nauru, kyllä se pidentää ikää

Kummeli on viihdyttänyt suomalaisia jo viidentoista vuoden ajan. Tv-sarjaa on tehty useampaan otteeseen ja valkokankaalle on saatettu kaksi elokuvaakin (Kummeli Stories, 1995 ja Kummelin Kultakuume, 1997). Pitkästä huumoritaipaleesta huolimatta inspiraatiota ei Timo Kahilaisella ja kumppaneilla ollut vaikea löytää kolmatta elokuvaa, Kummelin Jackpotia varten.

– Tämän ensimmäinen idea. Sen piti mennä teatteriin. Vihisen Heikki ehdotti tällaista vedonlyöntiaiheista – vedonlyöntitoimistoa. Sitä kautta kun lähtee tekemään juttua, niin sitähän ei tietenkään tiedä millainen siitä tulee. Sen näkee vasta sitten tuolla valkokankaalla, minkälaisia fiiliksiä se antaa, mikä se lopullinen juttu on. Tämän on sellaista palapelin tekoa tämä leffan teko. Startti oli tällainen. Me näitä kirjoitellaan ja tämän muoto oli elokuva ja sitten lähdettiin tekemään ja rahoittavat puolet sen verran innostuivat, että saatiin tällä kertaa tehdä elokuva.

Kummelin suosio on ollut suurta. Television sketsisarjojen jaksoista koostettuja dvd:eitä on myyty neljännesmiljoona kappaletta ja edelliset elokuvat keräsivät kumpainenkin teattereihin lähes parisataatuhatta katsojaa. Kahilainen ei kuitenkaan ole taipuvainen analysoimaan suosion syitä.

– Ei, ei. Kyllä mä vältän tuommoisia ajatuksia. Lähtökohtana on kuitenkin se, että meidän täytyy itse nauraa niille jutuille. Ja ehkä se on ollut, että on saatu tehdä omaa, jotkut puhuu jätkähuumorista tai bändihuumorista. Mutta se on meidän porukan huumoria, ja ollaan tehty siitä julkista.

Värikkäät ja osaltaan elämänmakuiset henkilöhahmot ovat olleet eräs avaintekijä Kummelin huumorissa. Jackpotin hahmoissa on Kahilaisen mukaan paljon heitä itseään, mutta myös piirteitä lähiympäristön ihmisistä, vaikka ketään ei suoranaisesti minkään hahmon esikuvaksi ole otettukaan. Oma osansa hahmojen kehittelyssä on myös käsikirjoitusprosessilla.

– Kun Vihisen kanssa kirjoitetaan, niin ikään kuin tiedetään ja toivotaan kuka tulisi näyttelemään kunkin roolin. Niin siinä kirjoittaessa henkilö saa jo kasvot ja tyyppi lähtee siitä luomaan omaa elämäänsä.

Huumori on helppoa

Komiikan saralta Timo Kahilaisen esikuva on, tietenkin, Monty Python. Vanhoista tekijöistä hän nimeää parivaljakon Ohukainen ja Paksukainen, jotka ovat kolahtaneet Chaplinia paremmin. Eikä suomalaisiakaan sovi unohtaa…

– Totta kai Suomesta Peteliukset ja Vesku ja Spede. Näistä kaikista. Tämä on sellaista sekametelisoppaa, että tässä varastetaan, lainataan ja tehdään uusiksi ja pyöritetään asioita. Niin paljon on huumoria tehty, että ikään kuin samoja juttuja monistetaan uudelleen ja kerran vielä käännetään asioita, että jos sieltä vielä jotain löytyisi. Tältä pohjalta me kai tätä teemme.

Siihen onko huumorin tekeminen vaikeaa, ei Kahilainen osaa vastata, koska heille se on helppoa, ja sen pitääkin olla helppoa. Kysymys ei ole kuitenkaan esimerkiksi elokuvan kohdalla pelkästä sketsistä, vaan mukana pitää olla myös draamaa.

– Ei puoltatoista tuntia, esimerkiksi tämän elokuvan tapauksessa, voida koko ajan pistää vaan vitsiä ja sketsiä ja näin pois päin – jotkut voisi tietty tykätä siitäkin, mutta kyllä siinä täytyy olla jonkinlainen draamankaari.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia

Suomalaisen huumorin kentällä sketsiviihteen saralla on ollut hiljaisempaa. Kahilainen, joka aloitti sketsien puurtamisen jo 1980-luvulla, ei näe huumorin siistiytymisessä huolestuttavia merkkejä vaan pitää sitä enemmänkin terveenä piirteenä.

– Nyt on ollut tällainen aika, että on tehty vähän sofistikoituneempaa, tämmöistä hovikelpoisempaa elokuvaa ja vähän kuin realistisempaa, peruukit ja parrat on lentäneet roskiin. Tämä on tällaista aaltoliikettä. Mielestäni se on ihan terve piirre. Toisaalta ajattelen kyllä niin, että annettaisiin kaikkien kukkien kukkia. Hyvää viihdettä ei tosiaankaan ole liikaa. Hyvä nauru, kyllä se pidentää ikää.

Uuden Kummeli-elokuvan myötä odotuksissa on varmaan monella myös uusien Kummeli-jaksojen näkeminen televisiossa. Kahilainen ei asiaa tyrmää, mutta naurahtaen pohtii, miksi kaikki aina kysyvät, että mitä seuraavaksi, vaikka elokuva on juuri saatu valmiiksi.

– Melkein kaikki kysyy, mitä seuraavaksi, kun just tuli tämä! Eli me kyllä menemme ihan kädestä suuhun. Katotaan kuinka tämä menee, ladataan vähän akkuja ja mitä sitten seuraavana, niin kyllä kai meillä tässä häijyjä hankkeita on, mutta ei ole mitään pakottavaa tarvetta nyt heti tintata mitään uutta tiskiin.