Vähän kunnioitusta valkokangas

Mitä syntyy, kun yhdistetään Kummelin Jackpotin (2006) ohjannut Pekka Karjalainen, nuorisoelokuvagenre, kehitysvammaliitto sekä nelisen vuotta sekalaisen seurueen käsikirjoitus- ja harjoittelutyötä? Syntyy kehitysvammaisista nuorista kertova tarinallis-teknisiltä ansioiltaan sekalainen mutta elämänmakuinen ohjaustyö, joka ansaitsee vähän kunnioitusta ja vähän enemmänkin huomiota.

Vähän kunnioitusta kertoo kehitysvammaisesta Siiristä (Outi Kero). Itsenäistymisen toivossa hän muuttaa pois kotoa kaltaistensa nuorten asuntolaan, jota johtaa yltiöliberaali Pate (Kari-Pekka Toivonen) konservatiivisemman kollegansa Henrin (Svante Martin) kiristellessä hampaitaan. Asuntolassa Siiri tutustuu Suskiin (Elena Leeve), tapaturmaisesti vammautuneeseen nuoreen naiseen, joka käy läpi voimakasta henkistä myllerrystä. Lähtöasetelmasta tarina alkaakin sitten poukkoilla sinne tänne vallattomasti kuin toinen nuorista päähenkilöistä. Sanottavaa kun tuntuisi riittävän useampaankin elokuvaan.

Temaattisesti elokuva löytää piristävällä tavalla vehreitä viljelysmaita loppuun kaskettujen ja kynnettyjen sijaan. Yhteiskunnallisesti vaiennetuista tai alistetuista ryhmistä paasataan toki jatkuvasti, mutta kehitysvammaiset ovat tässäkin kontekstissa jääneet erittäin vähälle huomiolle. Erityisen kunnioitettavaa teeman lähestymisessä on paitsi asianomaisten oma merkittävä osallistuminen kirjoitus- ja suunnittelutyöhön, myös kehitysvammaisten seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja yliholhoavaan hallintaan liittyvien tabujen käsittely.

Vaikka lähtökohdat merkittävälle elokuvalle olisivat kasassa, Vähän kunnioitusta kärsii selkeän elokuvallisen vision ja koherentin käsikirjoituksen puutteesta. Suurin ongelmista on ymmärrettävä pyrkimys kattaa liian monia teeman osa-alueita, jolloin lopputulos on korillinen saksittua päälipuolista silppua yhden juurineen kitketyn kysymyksen sijaan. Moni päähenkilöistä ja jopa pääteemoista jää lähinnä nopean esittelyn tasolle elokuvan jo siirtyessä seuraavaan teemaan ja jopa kokonaan toiseen tunnelmaan.

Vähän kunnioitusta toimiikin parhaiten keharien" itsensä näkökulmasta ponnistavana tiedotelehtimäisenä katsauksena nykypäivän ilmapiiriin, keskeisiin ongelmiin ja ennakkoluuloihin. Vaikka pääsyä tasavertaisen kansalaisuuden piiriin ei sanoman mukaan ole, nämä poikkeukselliset nuoret kokevat täysin normaalia tunteiden kirjoa tavoitellen hyväksyntää sekä rakkautta. Tämä normaaliuden ja kehitysvammaisuuden häilyvä raja onkin kaiken kaikkiaan yksi elokuvan kiinnostavimmista anneista, jota myös näyttelijävalinnat alleviivaavat.

Toisaalta juuri teeman kiinnostavuuden vuoksi tarinan kaaren hapuilu, tiettyjen stereotyyppien kierrättäminen ja ontot henkilökuvat harmittavat sitäkin kitkerämmin. Kuitenkin elokuvan ansioksi on luettava jo ensi-iltaa edeltänyt ovien raottelu julkisuuteen, mistä johtuen tärkeän aiheen käsittely on alkanut elää omaa elämäänsä elokuvan ulkopuolella. Toivoa sopii, että muilla väylillä päästäänkin syvällisempään ja koherentimpaan esitykseen.