Poika kotikatsomo

Perintötekijöidensä puolesta Pojan syntymä herätti pelonsekaisia odotuksia. Komedian kaunispoju Hugh Grant on mainion Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) jälkeen tönkköillyt lähinnä surkeissa romanttisissa farsseissa, kuten Yhdeksän kuukautta (1995) ja Notting Hill (1999). Eikä ole Weitzin ohjaajaveljesten yksisilmäinen myötähäpeähömppä American pie (1999) sekään järin suuri meriitti. Toisaalta Pojan käsikirjoitus perustuu populaarikulttuurin kyllästämää aikaamme nokkelasti sanoittavan Nick Hornbyn romaaniin. Onko tulossa lasta vai...?

Ilahduttavan potra Poika putkahti. Viihteen valtavirrassa näyttää sittenkin olevan yhä saaria (mukaillakseni väkipakolla elokuvan johtoteemaksi valittua merellistä metaforaa "no man is an island") - vakavaa hupielokuvaa, jonka skenaariossa ei tyydytä pariin hulvattomaan sketsiin elimistä ja eritteistä. Kuten tavallista, kelpo komedia on syntynyt hallitun yksinkertaisin ja perinteisin keinoin.

Ensinnäkin Hornbyn hauskaa kerrontaa on seurattu hämmästyttävän uskollisesti. Kohtaukset vastaavat suurelta osin suoraan kirjan lukuja, jopa siinä määrin, että osuvimmat repliikit on säilytetty sanasta sanaan. Toiseksi näyttelijävalinnoissa on onnistuttu hienosti. Pienieleinen Hugh Grant ja ilmeikäs Toni Collette ovat Pojassa parhaimmillaan, eikä nuori Nicholas Houltkaan jää missään vaiheessa verbaaliseen ristituleen makoilemaan. Huumori syntyy pienistä asioista, kun sympaattiset henkilöhahmot on rakennettu alusta lähtien huolella.

Toinen tarinan pääpojista on enteellisesti nimetty Will Freeman (Grant), riippumaton 38-vuotias lontoolaiskeikari, joka ei eläessään ole tehnyt juuri muuta kuin trendikkäitä vaateostoksia ja espressoa yhdelle. Marcus (Hoult) taas on introvertti 12-vuotias koulupoika, joka elää elämänsä huonointa aikaa. Uudessa koulussa kiusataan, ja kotona odottaa masentuneena itkeskelevä yksinhuoltajaäiti Fiona (Collette). Elokuvan juoni nivoo kiinnostavan kolmikon perin erilaiset intressit ihmissuhdekomiikaksi, jossa Marcuksen tie vie ylitunteellisen ekoäitinsä kotikutoisesta helmasta lähemmäs tunteettoman pintaliitäjän sadan punnan lenkkareita. Eikä Marcus tietenkään ole ainoa, joka tässä prosessissa ihmisenä kasvaa.

Vaikka vaara on ilmeinen, Poika ei sorru imelyyteen kuin parissa ohikiitävässä otoksessa elokuvan hitusen ylisanomallisessa loppujaksossa. Kerronnan näkökulma vaihtelee Hornbyn kirjan tapaan Willin ja Marcuksen välillä, ja erityisesti Grantin lakoninen voice over syventää hyvin pinnallisen viileän Willin sielunmaisemaa sekä luo hauskoja kuvan ja äänen ristiriitoja. Kehut ansaitsee myös musiikista vastaava Badly Drawn Boy, joka etenkin elokuvan alkupuolella saa avainkohtaukset väreilemään.

Lontoolaiskirjailija Nick Hornbyn (s. 1957) tekstin todenmakuinen huumori on ilmeisen filmillistä, mikä ei ole jäänyt tuottajilta huomaamatta. Kirjat kääntyvät audiovisuaaliseksi ilmaisuksi nopeassa tahdissa ja hyvin. Suomalaisillekin tuttua brittifutishulluutta parodioiva Fever Pitch (1998) aiotaan peräti kuvata tänä vuonna jo toistamiseen. Paras Hornby-filmatisointi tähän asti on aikamme musatrivialla ja ihmissuhdekoukeroilla leikittelevä High Fidelity (2000), mutta välittyy tuosta Stephen Frearsin ohjaustyöstä tuttu lämminhenkinen tunnelma sangen onnistuneesti myös Paul ja Chris Weitzin Pojassa. Elokuva on pitkän talven pimeässä illassa ihan poikaa.