In Good Company valkokangas

Hyvä leffa, parempi mieli

Hyväntuulista ja hyväntahtoista kevytdraamaa on raikastavaa saada kulaus aina silloin tällöin. Sen jälkeen ei huolet paina, ei rasitu polla. Muun muassa elokuvien American Pie (1999) ja Poika (2002) ohjaajana tutuksi tulleen Paul Weitzin In Good Company ei ole vain viaton klisee, hetki hyvässä seurassa. Se on suhteellisen onnistunut kertomus inhimillisyydestä yritysmaailman elämänkaarissa.

Dan Foreman (Dennis Quaid) on onnellisesti urautunut keski-ikäinen mies, kunnes eräänä päivänä tehtyjen yrityskauppojen seurauksena Dan ei enää olekaan tyytyväinen urheilulehden mainososaston johtaja. Hän saa alennuksen ja uuden pomon, parikymppisen Carter Duryean (Topher Grace), jonka ura on kovassa nousussa. Mikä on viisikymppisen perheellisen miehen arvo amerikkalaisessa yritysmaailmassa? Tai mikä on ylipäätään ihmisen arvo rahan maailmassa? Halutessaan elokuvan voi nähdä esittävän suuriakin kysymyksiä. Yksinkertaisemmin se kertoo kahden eri elämänvaiheessa olevan miehen yksityisistä kriiseistä, jotka kietoutuvat toisiinsa sukupolvien välisessä kohtaamisessa. Elokuva pohtii hyvän elämän kriteerejä ja kevyesti kyseenalaistaa yritysmaailman arvoja.

Miesten julkisen ja yksityisen elämän linkkinä toimii Danin tytär Alex (Scarlett Johansson). Klassinen sattumanvarainen tapaaminen hississä käynnistää Alexin ja Carterin suhteen, joka ei paljastuttuaan miellytä ylihuolehtivaa isäpappaa. Valitettavaa on se, että Alex on pelkkä juonikuvio isän ja tämän uuden nuoren pomon välillä. Etenkin silloin, kun draamakomedia on omassa lajissaan oivaltava ja yllätyksellinen, on masentavaa huomata, miten keskeinen naisrooli on jälleen vain kauniit kasvot. Tietenkin elokuvan on tehtävä valintoja ja keskitettävä henkilöhahmojen syväluotaavaa esittelyä. On sinänsä positiivista, että elokuvan keskeinen ihmissuhde on kahden eri ikäisen miehen välinen. Silti olisi mukava tietää, millaisesta ihmisestä molemmat miehet haluavat niin kovasti pitää kiinni. Nyt Alex on vain ruumis, jossa konflikti kärjistyy.

Näyttelijäkaartilla teattereihin pyritään houkuttelemaan mahdollisemman moninaisia katsojaryhmiä. Dennis Quaid on pitkän linjan turvallisesti ansioitunut näyttelijä ja 70s Show’n Topher Grace vetää nuoria katsojia television äärestä yrityksellään irtaantua sitcom-tähden leimastaan. Quaidin ja Gracen roolit tyydyttänevät faneja, mutta Lost in Translationin (2003) ja Tyttö ja helmikorvakorun (2003) Scarlett Johanssonista lumoutuneena ei teatteriin kannata rynnätä. Ylimarkkinoidun roolin mitättömyys saa pettymään pahemman kerran.

In Good Company luottaa perinteisiin ja arvostaa aukiselitettyjä juonikuvioita. Siitä huolimatta se välttää kiitettävästi itsestään selvimmät ratkaisut niin kepeissä heitoissa kuin laajemmissa juonikuvioissa. Se leikittelee hellästi konventioilla. Katsoja, joka ennakoi näkevänsä tuttua juonenkuljetusta, saa näpäytyksen, kun tavanomaiselta vaikuttava kohtaus ei saakaan odotettua loppua. Kärryillä on helppo pysyä, mutta samaan aikaan töyssyt saavat aikaan mukavaa kutinaa mahanpohjassa. Ei voi siis sanoa, että elokuva tarjoaisi huimaa oivaltamisen iloa tai suuria hämmästyksen hetkiä kerronnallisella kikkailullaan. Pikemminkin se raikastaa ilmaa sumuttamatta suoraan silmiin.

In Good Company on niitä elokuvia, joita on kiva katsella kymmenenkin vuoden päästä lauantai-iltana videolta, ja jonka aikana on kiva syödä liikaa karkkia. Se saa ajattelemaan, että kyllä ihminen pärjää tässä maailmassa, kunhan ympärillä on muita hyviä ihmisiä ja paljon lähimmäisenrakkautta. Herkistely on kaunista ja hyvää, ja siitä tulee loistava mieli.