Kill Bill: Vol. 1 kotikatsomo

Kill Bill Volume 2:n teattereihin tulon aattona ykkösvolyymi näkee päivänvalon dvd- ja vhs-julkaisuna. Dvd:n ekstrojen niukkuus selittynee sillä, että tuleman pitää myöhemmin jos jonkinlaista pakettia Volume 2:n päästessä videolevitykseen. Kakkososa näyttääkin lopulta, minne asti Tarantinolla eväät riittävät retkellään eksploitaation ytimeen. Tuoreet arviot rapakon takaisista ennakkonäytännöistä lupaavat hyvää. Ensimmäisen volyymin vimmainen aasialainen veribaletti on astetta rauhoitettu ja käännytetty enemmän kohti italotunnelmia ohjaaja-käsikirjoittajalle ominaisen jykevän dialogin palatessa ruotuunsa.

On elokuvan pätkimisestä kahteen osaan sitten mitä mieltä tahansa, Tarantino on taituri elokuvantekijänä. Itse olin jopa melko yllättynyt siitä, miten loisteliaasti hän hallitsi perinnetietoisen toiminnan tuiman ja huiman kuvauksen. Kill Billin taistelukohtaukset pieksevät mennen tullen Matrixien mötköttelyt kotiin poraamaan kohtaloaan. Tarantino kumppaneineen on näyttänyt, mikä on ero mukamas tekemisellä ja tekemisellä. Kill Billista on puuhastelu kaukana, kun eksploitaatioelokuvan verinen historia luodaan intohimoisin ja hengästyttävin siveltimien vedoin muototutkielmaksi tavalla, jonka veroista ei juuri ole nähty. Tarantino on kuin kirkkaimpaa päivänvaloa karttavien lajityyppien seremoniamestari, joka sämplää mielensä mukaisen genrefuusion runsailla viitteillä vuorattuna eksploitaatioelokuvan ystävien iloksi ja riemuksi. Aina Uma Thurmanin kirkuvan keltaista asua myöden.

On mielestäni varsin huteraa älyköintiä kritisoida Kill Billia sen sisällöttömyydestä ja väkivaltaisuudesta. Elokuvan jo lähtökohtainen toismaailmallisuus ryntää häikäilemättömästi täysillä päin puhdasta visuaalista ja energistä elokuvanautintoa, jossa muoto elää ennen merkitystä ja estetiikka ennen emootiota ja jossa ketsuppisuihkujen ei pitäisi normaalijärkistä aikuista pakottaa, varsinkaan kun ei ole mitään pakko katsoa. Osuvasti, kuin vitsin lopullisena niittinä elokuvan viimeinen saippuaoopperamainen paljastus nyrjähtää jonnekin harkitun huonon maun ja sitäkin tyylitietoisemman toteutuksen tuolle puolen.

Itselleni riittää jo sekin, että on olemassa Tarantinon kaltaisia lahjakkuuksia, joilla on kyky hallita elokuvan kieltä suvereenisti ja joilla on kärsivällisyyttä sekä aitoa halua tehdä juuri sitä, mitä haluavat muista välittämättä. Mielipiteitä kun on aina paljon enemmän kuin persereikiä. Jos kukaan ei vihastu, ei kukaan myöskään ihastu. Tarantino tietää sen. Hänen hullun mielensä rinnakkaistodellisuudessa elämää hölmömmät tarinat ovat hyvinkin mahdollisia - ja ovathan ne paineilmaverisuihkut kauniita, elleivät jopa puhdistavia kokemuksia. Taas kerran: älä ota sitä vakavasti.