Kill Bill: Vol. 1 valkokangas

Harvaa elokuvaa on viime aikoina odotettu niin kiihkeästi kuin Quentin Tarantinon uutuutta. Videovuokraamon tiskin takaa 1990-luvun merkittävimmäksi amerikkalaisohjaajaksi ponkaisseen Tarantinon kolme ensimmäistä elokuvaa olivat nostaneet Kill Billin odotukset taivaisiin. Reservoir Dogs (1991) oli eräs kaikkien aikojen debyyteistä ja Pulp Fiction (1994) viime vuosikymmenen tärkein jenkkileffa. Tyylipuhdas Jackie Brown (1997) osoitti Knoxvillen kultapojun jo hieman aikuistuneen. Osoittaako Kill Bill Tarantinon kypsyneen lopullisesti? Ei - onneksi ja valitettavasti. QT on edelleen Hollywoodin kimaltelevalla hiekkalaatikolla istuva pikkupoika, jolle elokuva on pelkästään leikkikalu ihmisten - ja ennen kaikkea hänen itsensä - hauskuuttamiseksi.

Kill Bill päätettiin leikkausvaiheessa tuottajapuolen toimesta jakaa kahteen osaan. Seuraavan osan maailmanensi-ilta on ensi helmikuussa. Nyt valkokankaalle saapunut Kill Bill: Vol. 1 aloittaa tarinan Uma Thurmanin esittämän The Briden kostoretkestä. Hänen hääpäivänsä muuttui joukkoteurastukseksi. Hääväki surmattiin, mutta kuin ihmeen kaupalla The Bride jäi henkiin. Kun nainen herää vuosien jälkeen koomasta, hän päättää antaa samalla mitalla takaisin tappajille ja näiden pomolle Billille. Tapansa mukaan Tarantino leikittelee eri aikatasoilla, ja osoittaa jälleen suvereenia elokuvallisten ilmaisukeinojen hallintaa. Hänen elokuvissaan kaikki näyttää niin uskomattoman vaivattomalta ja tyylikkäältä. Jokaisesta otoksesta säteilee intohimo elokuvan tekemiseen.

Kill Billissä Tarantino on ottanut mukaan uuden aspektin elokuviinsa: itämaiset taistelulajit miekkoineen ja muineen. Toki hänen hengentuotoksissaan on aiemminkin ollut viittauksia samaan suuntaan, kuten Pulp Fictionin samurai-miekat, True Romancen (1993) Sonny Chiba -jaksot ja myös Reservoir Dogs pohjautuu tiettävästi hongkongilaisen Ringo Lamin ohjaamaan elokuvaan City of Fire (1989). Nyt nämä elementit ovat ensimmäistä kertaa keskeisessä asemassa tämän vannoutuneen hongkong- ja anime-elokuvien fanin tuotannossa. Kill Bill huipentuu noin puolituntiseen kohtaukseen, jossa The Bride taistelee yksin satakuntaa miekkamiestä vastaan. Tarantino liioittelee ja paisuttelee. Tämänkaltaisten kohtausten tekeminen on ollut hänelle ilmeinen pakkomielle. Taistelu on visuaalisesti upeinta mitä markkinoilla on, mutta auttamatta se alkaa pitkästyttää. Vaikka elokuva onkin kaksiosainen, olisi Tarantino voinut käyttää tyylitajuaan - jota häneltä todistettavasti ei puutu - kohtausten ekonomisempaan rytmitykseen ja sitä kautta elokuvan muodon eheyttämiseen.

Pulp Fictionin alaotsikko oli "tarinoita väkivallasta", mutta paremmin se olisi sopinut Kill Billin yhteyteen. Sen verran verinen teos se on. Tällä kertaa lähestytään paikoittain aivan kieli poskella tehtyä splatteria. Tarantinon elokuvat ovat harvoja asioita maailmassa, jossa väkivalta voi olla hauskaa. Tavoilleen uskollisena hän heittää väkivallan katsojan silmille lujaa ja yllättäen. Yllätyksettömyys olisi Tarantinolta yllättävää. Häneltä olisi yhtä turhaa odottaa syvällisiä ajatuksia kuin Godardilta toimintakohtauksia. Niitä ei Kill Billkään tarjoa. Henkilöhahmot ovat ohuita kuin okinawalainen teräs. Ulkoiseen toimintaan on panostettu huolella, mutta tietyissä kohdissa juonen kuljetus unohtuu tyystin. Kokonaisuudessa voidaan todeta, että Kill Billistä puuttuu dramaturginen kunnianhimo, mutta vasta tuleva Kill Bill: Vol. 2 asettaa tämän ensimmäisen osan oikeisiin raameihin. Se voi vielä nostaa tämänkin arvoa. Puolivalmiista työstä on vaikeaa antaa lopullista tuomiota.