Ansaittu kostofantasia

Quentin Tarantino teki vihdoin kuudestilaukeavan toimintadraaman. Aina Reservoir Dogsista lähtien yksi yhdysvaltalaisen elokuvan kiistellyimmistä auteureista on tanssahdellut lännenelokuvan ympärillä, lainaillen palan sieltä, toisen täältä. Vaikka Tarantino nimittääkin Django Unchainedia (2012) southerniksi westernin sijaan, ei liki kolmituntisen murhenäytelmän DNA:sta ole epäselvyyttä.

Jos viisikymppinen Tarantino joskus väittää eläneensä joka päivä harmoniassa kanssaihmisten kanssa, hän valehtelee. Kill Billit (2003, 2004), Death Proof (2007), Inglourious Basterds (2009) ja nyt Django Unchained (2012) ovat kaikki rehdin puhtaita kostofantasioita.

Django UnchainedKuolonkorjuuta on Inglourious Basterdsin tapaan makeutettu historiallisten vääryyksien fiktiivisellä oikaisulla. On hämmentävää, että Spike Lee kieltäytyi katsomasta Djangon (Jamie Foxx) hurmeista matkaa kohti väritoveriensa vapautumista. Hänen mukaansa viihteellisyys ei kunnioita orjien kohtaloa.

Plantaasien karmeudet kuvataan ilman sympatiaa tai sääliä. Vaikka Tohtori King Schultz (Christoph Waltz) on valkoinen omatunto ja sivistyksen ääni, ei hirveyksistä liiemmin puhuta. Nöyryytys, kidutus ja kuolema näytetään kaikessa groteskiudessaan. Tilanteen vakavuutta ei tarvitse purkaa ääni väristen ja kyynel silmässä, karkulaista raatelevat koirat riittävät.

Django UnchainedLeonardo DiCaprion maanisesti tulkitsema Calvin Candie on sadistisuudessaan valkoisen paholaisen tiivistymä. Djangon revolverin uhreja ei inhimillistetä hylsyn vertaa. Raadollinen tyylittely toimii aivan kuten Robert Rodriguezin äärivisuaalisessa Sin Cityssakin (2005). Fantasiat ovat pornon tapaan äärimmäisyyksien temmellyskenttä.

Tarantinon syvä etelä on revitelty versio menneisyydestä, jonka spagettivereen on lantrattu reilusti Sam Peckinpah'n korskeutta. Buddy-leffoja tapaileva huumori on pääosin osuvaa. Poikkeuksiakin tosin on. Vaikka valkohuppuisille idiooteille naureskelussa on ideaa, lemuavat kolmen koon klaanin henkisten edeltäjien parissa vietetyt koomiset hetket tunkkaisilta.

Tarantino on oppinut parin edellisen elokuvansa valuvioista. Dialogi on normaaliudessaan terävää ja lässytys vähissä. Kohtaukset ovat kompakteja ja niissä on ennen muuta litrakaupalla enemmän varianssia kuin Death Proofissa ja Inglourious Basterdsissa.

Django UnchainedHarvoin on väärintekijöiden armoton listiminen tuntunut näin oikeutetulta ja perustellulta. Schultz aloittaa vertauskuvallisen sisällissodan, jonka Django verisellä luotihelvetillään päättää.

Retroaktiivinen kosto ei mittasuhteistaan huolimatta korjaa vääryyksiä. Django Unchained kuitenkin voimauttaa. Väkivalta väitetysti ja todistetusti kasvattaa ruumispinoja, mutta toisinaan on helvetin vaikea perustella, miksi pitäisi vain kääntää toinen poski?

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 8 henkilöä


Powered by Preview Networks