Grindhouse: Death Proof kotikatsomo

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin kahden elokuvan kolmituntinen yhteisnäytös Grindhouse pilkottiin jo Euroopan teatterilevityksessä kahdeksi erilliseksi ja itsenäiseksi elokuvaksi. Kummankin yksittäistä kestoa vielä venytettiin täyttämään nykyisen teatterielokuvan parituntista standardia. Dvd-julkaisussa elokuvien nimistä on häivytetty koko Grindhousekin, ja tekeleet julkaistaan puhtaasti erillisinä.

Sekös dvd-julkaisun kohdalla nyppiikin, ettei tarjolla ole ollenkaan varsinaista Grindhousea, jossa elokuvat olisivat puolitoistatuntisissa alkuperäisversioissaan valmiina peräkkäin varta vasten tehdyillä roskaleffojen trailereilla silattuna. Toivoa sopii, että sellainen spesiaali vielä joskus näkisi meilläkin päivänvalon puotien hyllyillä.

Tarantinon Death Proofin ensimmäinen tunti oli kotioloissa katsottuna yhtä tylsä kuin teatterissakin. Joutokäyntistä ja tyhjäpäistä jaaritusta, josta puuttuu idea. Tarvittavasta pilkkeen vipatuksesta ei ole tietoakaan ennen Kurt Russellin antaumuksella tulkitseman Stuntman Miken astumista parrasvaloihin. Hahmossa kulminoituu jokseenkin uskomattoman paljon menneiden vuosikymmenten toimintaelokuvien historiaa. Ja vasta kun ensimmäinen varvi misuja on saanut Miken käsittelyn, painetaan elokuvassa ja tarinassakin talla pohjaan.

Meno on toisenkin tunnin aluksi veltohkoa, mutta tässä mimmiporukassa on sentään tarvittavaa munaa ja asennetta oikean kierrosnopeuden saavuttamiseksi. Ja baanalla kaasutetaan kunnon rasseilla. Onhan Vanishing Pointin (1971) valkoisen Dodge Challengerin nostaminen keskiöön toki varma valinta, ja vaikka meillä nimellä Nasta laudassa tunnettu elokuva edustaakin amerikkalaisen kaahailun klassikoita, niin hippihöyreissä tehdyssä haahuilussa taitaa lopulta olla kiinnostavampaa moottoripyörällä nakuna ajeleva nainen kuin Challengerin kumin vinguttaminen.

Kuten Tarantino seikkaperäisesti dvd-painoksen ekstroissa selostaakin, amerikkalaiset takaa-ajot kuvattiin varsin tylsästi. Kameralla seurattiin sivusta ohi ajavaa autoa tai käytettiin ylhäältä taltioitua kuvakulmaa. Takaa-ajon tapahtumapaikka oli useimmiten itse autoja ja ajamista olennaisempaa, kuten San Francisco Bullittissa (1968) tai New York Kovaotteisissa miehissä (1971). Takaa-ajot saivat kokonaan uuden suunnan 1970-luvun lopulla Australiassa. Joutomailla ei ollut kaahauspaikalla väliä ja George Millerin Mad Maxissa (1979) kamera istutettiin autoihin sisään ja katsoja vietiin keskelle takaa-ajoja ja tapahtumia. Temppua voi verrata siihen, miten Martin Scorsese vei kameran keskelle nyrkkeilykehää ja ottelijoiden väliin elokuvassa Kuin raivo härkä (1980).

Ja tälle Australian takamailla tehdylle oivallukselle Tarantino kumartaa syvään ja hartaasti. Death Proofin lopun takaa-ajo edustaakin siekailematta parasta ja aidointa elokuvakaahailua pariin vuosikymmeneen. Autoja mätetään yhteen, ja kovissa nopeuksissa. Draivi on suorastaan hulvaton, kun takaa-ajon osapuolet vaihtavat paikkaa kesken leikin.

Viimeiseen kahteenkymmeneen minuuttiin on ladattu käytännössä kaikki elokuvan panokset. Ei siis ihme, että lisämateriaaleissakin suurimman sijan saavat ajokohtausten teko ja legendan maineen saavuttaneet stunttikuskit, jotka pyörittävät autoja valloittavalla tarmolla. No, tänä päivänä tällaisia elokuvia tehdään sen verran harvoin, etten yhtään epäile jo kypsempään ikään ehtineiden kuskienkin aitoa innostusta asiasta.

Harmi vain, että kokonaistarina on jokseenkin tarkoitukseton ja ajan täytettä on elokuvaan sullottu turvottavuuksiin asti. Jos Grindhousella oli tarkoitus kunnioittaa vanhoja roskaelokuvia, yli puolentoista tunnin ei olisi pitänyt mennä minuutinkaan vertaa, päinvastoin. Roska on aina parhaimmillaan nopeasti nautittuna. Dvd:llä on toki helppoa harppoa tylsien suvantojen ohi ja keskittyä olennaiseen, kaahailuun. Lisämateriaalienkin läpikahlaaminen ottaa aikansa, sen verran paljon kiinnostavaa jutun juurta niihin on saatu ahdettua mukaan. Ja luojan kiitos suomeksi tekstitettyinä, sillä Tarantinon puheripuli ei ole niitä helpoimpia seurattavia.

Death Proofin ajokohtauksissa ja Tarantinon jorinoissa oli kaikkiaan sen verran imua, että heti perään oli kaivettava hyllystä muistin ja mielikuvien virkistykseksi se yksi kaikkien aikojen kovimmista ajoelokuvista, eli mikäs muu kuin Mad Max. Ja olihan se jotain aivan muuta. Australian joutomailla kengännauhabudjetilla taltioitujen ajokohtausten puhdas vimmaisuus, stunttien sula hulluus ja Ford Falconien ärjyntä pysyvät täysin ylittämättöminä. Ei sellaiseen kukaan Amerikan pelle taalat taskuissaan millään Dodgeilla yllä. Kaahailuelokuvien fani voi tehdä korkeitaan niitä kunnioittavan pastissin. Ei muuta.