Kunniattomat paskiaiset kotikatsomo

Ristiriitaisia tunteita herättävän Quentin Tarantinon ura on ollut laskusuunnassa sitten miehen parhaimman ohjaustyön, kaksiosaisen Kill Billin (2003/2004). Monien vankkumattomien fanienkin mielestä Death Proof (2007) oli lässähtänyt pannukakku, elokuva jossa Tarantinon tavaramerkkinä oleva vanhojen elokuvien ylenpalttinen imitointi muuttui rengistä isännäksi.

Monella heräsikin epäilys Tarantinon ilmoitettua tekevänsä natsiaiheisen sotaelokuvan, joka lainasi nimensä italialaisen kulttiohjaaja Enzo G. Castellarin vuoden 1978 sotaelokuvan Quel Maledetto Treno Blindaton englanninkielisestä nimestä. Ensimmäiset traileritkaan eivät mielikuvia parantaneet. Ääliömurretta solkkaava Brad Pitt saksalaisen himonussija-pornotähden viiksissä sekä lapsellisena pellenä kuvattu Aatu-vainaa antoivat aiheen odottaa Tarantinon uran mahalaskua.

Kuten jo alun ”olipa kerran” -tekstikin kertoo, kyseessä on puhdas aikuisten satu. Tarina – tai pikemminkin taru – ei seuraa todellista historian kulkua saati edes yritä olla muuta kuin epärealistinen kostofantasia, jossa puretaan toisen maailmansodan traumoja ja yritetään muuttaa edes fiktiivisesti juutalaiset passiivisista uhreista aktiivisiksi toimijoiksi. Kolmannen valtakunnan johtoa teurastetaan silmittömästi, Hitler on kliseisen yksiulotteinen mesoaja ja jokainen saksalainen sotilas on kiduttamisen ja teurastamisen arvoinen ”natsi”, vaikka Wehrmachtiin kuuluneilla perussoltuilla oli harvoin NSDAPin jäsenkirja, ja SS-joukot olivat täysin eri asia kuin tavallinen asevelvollisarmeija.

Ei ole kuitenkaan Quentin-koiraa karvoihin katsominen. Jos elokuvaan pystyy suhtautumaan puhtaana sota- ja jännityssatuna eikä piittaa historiallisesta revisionismista, niin Kunniattomat paskiaiset on monitahoinen, särmikäs ja tasapainoinen paluu takaisin Tarantinon korkealuokkaisille laatu- ja viihdestandardeille. Elokuva ei ole ohjaajansa parhaimmistoa, eikä missään nimessä lähelläkään vuoden parhaita elokuvia, mutta jäntevä ja viihdyttävä teos jaksaa pitkästä kestostaan huolimatta pitää otteessaan lähes loppumetreille asti.

Tarantinon tavaramerkki eli pitkään jatkuva dialogi on tällä kertaa tarkoituksellista, ja pitkissä keskustelukohtauksissa jännite säilyy minuuttitolkulla. Lisäarvoa ja kehuja tuo myös se, että elokuvassa käytetään jatkuvasti eri kieliä saksasta englantiin, ja jopa saksan eri murteiden puhuminen on elokuvassa erittäin merkittävässä osassa. Onneksi ne ajat ovat jenkkileffoissakin jo väistymässä, jolloin kaikki puhuivat englantia ja demoninen pääpahis korkeintaan kimitti saksalaisella aksentilla.

Natsiupseeri, juutalaisten metsästäjä Hans Landa on Christoph Waltzin mestarillinen roolisuoritus, ja ylivoimaisesti elokuvan kiinnostavin hahmo. Elokuvan saamat Oscar-ehdokkuudet ovat pääosin liioittelua, mutta Waltz ansaitsisi ilman muuta sivuosa-Oscarin voiton. Myös Melanie Laurentin Shosanna on vahva naisrooli, ja ilman muuta elokuvan kantavia voimia.

Ensimmäinen ja isoin nimi näyttelijälistassa, Brad Pitt, on puolestaan lähinnä koominen ja melkeinpä täysin turha sivuhahmo luutnantti Aldo Rainena. Tarinan varsinainen pääjuoni on jotain aivan muuta kuin Rainen natsinmetsästäjäporukan toilailuja ja päälle liimatun tuntuisia natsinkidutussessioita. Likaista tusinaa tai vastaavaa miesjoukkoa elokuvan nimen perusteella odottaneille Pittin iskuryhmä tulee pettymyksenä.

Kyynisemmälle tulee mieleen, että Pitt on mukana ainoastaan siksi, että se tuntui hyvältä idealta Pittin ja Tarantinon kuuluisuutta saavuttaneiden ryyppäjäisten päätteeksi. Toki megatähden mukanaolo tuo lisää rahaa myös tuotantoon. Vaikkei Pitt ammattimiehenä teekään huonoa roolisuoritusta, elokuvan painopistettä olisi voitu keskittää entistä rohkeammin varsinaiseen pääjuoneen ja karsia rönsyt pois. Toisaalta ilman rönsyjä ja episodimaisuutta Tarantino ei olisi enää Tarantino.