Manaaja - Director's cut kotikatsomo

Manaaja valmistui aikana, jolloin vakavasti otettava kauhu kukoisti niin suurten studioiden tuotannossa kuin ulkopuolellakin. Inhimillinen pelko ja terrori asettivat ihmiset kankaalla epätoivoisiin tilanteisiin, joissa perinteiset sosiaaliset turvarakennelmat romahtivat. Yhteiskuntaa ja sen instituutioita vastaan hyökkäävä lahjomaton asenne on sittemmin kadonnut kauhun taantuessa ala-arvoiseksi teinipelotteluiksi ja hirviökavalkadeiksi.

Manaajan niin sanotun ohjaajanversion ansiot ja epäkohdat ovat herättäneet keskustelua. Se jäänee loppu kaikki jokaisen itsensä arvioitavaksi, miten tarpeelliset ne yksitoista lisäminuuttia oikein ovat. Sitä paitsi ohjaajanversio on ilmaisuna harhaanjohtava, sillä kyse on lähinnä käsikirjoittaja ja tuottaja William Peter Blattyn näkemyksistä. Ohjaaja Friedkin pitää vuoden -73 alkuperäisversiota omanaan. Mutta tärkeintä lienee kuitenkin se, että kauhuelokuvan yksi merkkipaaluista on saatu digitaalisesti remasteroituna niin kuvan, äänen kuin musiikinkin osalta. Yleensä uudelleenjulkaisut kun ovat paljastuneet pelkäksi rahastukseksi. Itselleni olisi riittänyt alkuperäisversion tuominen, mutta näinä laaduttomuuden ankeina aikoina on tyytyminen siihen vähään hyvään, mitä saa.

Ohjaajanversion lisäyksistä selvästi harmittavin Blattyn mankuma vaihtoehtoinen lopetus. Director’s Cut päättyy isä Dyerin (William O’Malley) ja etsivä Kindermanin (Lee J. Cobb) keskusteluun, kun taas alkuperäisen version synkempi versio päättyi pahaenteisen avoimena isä Dyerin vilkaisuun kohtalokkaaseen portaikkoon ja hänen kävelyynsä siitä poispäin. Tuntuu siltä kuin uusi lopetus pyytäisi anteeksi koko elokuvan tekoa tai aiempaa lopetusta. Katsojaa lohdutetaan ikään kuin pikku lasta painajaisunen jälkeen. Alkuperäisen lopetuksen vaikutus ja sanoma oli tehokas: voitto saavutettiin vain nuoren tytön mielestä ja sielusta, ei pahuudesta yleensä.

Mitä mieltä Manaajan versioiden eroavaisuuksista sitten ollaankin, elokuva on todiste siitä, miten Hollywood joskus satsasi kauhuun suurillakin tuotantoarvoilla. On vaikea kuvitella, että nykyään vastaavan sisältöistä elokuvaa hyväksyttäisiin minkään yhtiön tuotantoon. Luulen, että jo moisen käsikirjoituksen tarjoajat vangittaisiin tai karkotettaisiin.

Kaikesta yliluonnollisuudesta huolimatta Manaajan perimmäinen voima kumpuaa hyvin arkipäiväisistä peloista, tavallisten ihmisen kohtaloista, heidän arjestaan ja sinne yhtäkkiä ilmestyvistä uhista - Chris-äidin (Ellen Burstyn) ura, avioero ja yksinhuoltajuus, isä Karrasin piina uskonsa menettäneenä pappina ja hänen äitinsä sairaus, isä Merrinin (Max von Sydow) vanhuus ja rapistunut fyysinen kunto, sairaiden ihmisten ja kuoleman sulkeminen laitoksiin. Loppujen lopuksi demonin riivaama pikkutyttö ei niinkään ole pahuuden ruumiillistuma, vaan todellisempi, määrittelemättömämpi pahuus välittyy sekasorrosta ja avuttomuudesta hänen ympärillään.

The Fear of God -dokumentti

Lisäarvoa sekä video- että dvd-julkaisulle tuo poikkeuksellisen mielenkiintoisena lisukkeena BBC:n tuottama The Fear of God -dokumentti elokuvan ympäriltä. Huolella tehty dokkari uppoutuu aiheeseensa paljon syvemmälle kuin tavanomaiset jenkkimakingofit. Elokuvan tekijät ja näyttelijät saavat runsaasti puheaikaa valottaessaan kerrassaan mahdottoman produktion tekoa. Eniten jutuissa mainitaan herrana ja hidalgona häärinyt ohjaaja Friedkin, jonka vähintäänkin kyseenalaisista työskentelytavoista kerrotaan monta hersyvää juttua. Toki ohjaaja Friedkin on myös itse äänessä. Hedelmällistä ovat myös tilanteet, joissa sekä Friedkin että Blatty keskustelevat elokuvasta ja perustelevat eriäviä mielipiteitään koskien etenkin uudelleenjulkaisua. Myös efektivelhojen Dick Smithin ja Marcel Vercouteren haastattelupätkät ovat mainioita. The Fear of God on hyvä ja viihteellinen dokumentti. Se ei kahlaa liiallisessa tietomeressä, mutta ei ole liian keppoinenkaan, ja on ennen kaikkea kenelle tahansa elokuvan nähneelle hauska ja antoisa katselupaketti.