Saalistaja valkokangas

William Friedkinin 1970- ja 80-luvun ohjaustyöt ovat kunnioitusta herättäviä ja asiantuntijoiden arvostamia. Friedkinin elokuville ominaista ovat kova tyyli ja tinkimättömyys sekä - mikä tärkeintä - kaupallisten kompromissien välttäminen. Kovaotteisten miesten (1971), Manaajan (1973), Pelon palkan (1977), Yön kuninkaan (1980) ja Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) kaltaiset teokset ovat kyynisimpiä tilityksiä ihmisyksilön mitättömyydestä mitä Amerikan nykyunelmatehtaan liukuhihnalta on tuotettu.

Kovaotteisten miesten ja Manaajan menestyksen jälkeen miehen elokuvat ovat olleet taloudellisia takaiskuja. Tämä on väistämättä heijastunut ohjaajan käsiinsä saamien projektien laatuun ja pahimmassa aallonpohjassa Friedkin ohjasi likilaskuisia tv-elokuvia, kuten harasilmäisen tv-tähden Shannon Dohertyn tähdittämän Jailbreakersin vuonna 1994.

Friedkinin elokuvien kyyninen aihekäsittely kuitenkin todisti jonkinlaista elinvoimaa vielä Jadessa (1995), joka muotoutui viime vuosikymmenen vakuuttavimmaksi "eroottiseksi" jännäriksi. Parin vuoden takainen Kunniavelka alkoi kuitenkin tapailla niin voimakkaasti ohjaajan aiemmin visusti karttamaa paatoksellisuutta, että käsitys omia polkujaan suvereenisti tallaavasta elokuvantekijästä alkoi väistämättä murentua. Lähes 68-vuotiaan ohjaajaveteraanin viimeisin elokuva Saalistaja ei ole juuri edeltäjäänsä ryhdikkäämpi. Suurin syy on mitäänsanomattomassa käsikirjoituksessa. Tarinasta ovat vastanneet Griffithsin käsikirjoittajaveljekset, joiden edellinen kyhäelmä oli Arska-pannukakku Sivulliset uhrit.

Tarina, jossa huippukoulutettu sotilas alkaa olla uhkaksi normaaliyhteisölle ja tämän perään laitetaan tappokoneen oma kouluttaja, on tuttu juttu. Ted Kotcheffin ytimekkään Taistelijan (1982) jälkeen luulisi tämän lajin pajatson olevan sen verran tyhjä, että uusia pelaajia ei enää ilmestyisi. Vietnamin jälkeen jenkit ovat kuitenkin heiluneet mukana sen verran monessa maailman kriisipesäkkeessä, että uusia taistelutantereella psyykeensä murentaneita on taas ilmaantunut veteraaneiksi, ja he ovat yhtä lailla elokuvan arvoisia. Tosin näistä uudemmista kriiseistä jenkeillä - ei ainakaan vielä - ole Vietnamin kaltaisia traumoja, joita olisi pakko yhtä laajasti käsitellä kollektiivista mieltä parantelevin elokuvin.

Taistelija oli simppeli, suoraselkäinen ja kovalla tempolla ryyditetty elokuva. Saalistaja on sekava, ryhditön ja laiska elokuva. Vaikka Saalistajassa ei paljon paikoillaan seisoskella, kuvakerronnasta puuttuva dynamiikka tekee elokuvasta lattean. Toimintatakaa-ajon kliseitä ja konventioita syydetään toinen toisensa perään katsojan silmille, eikä mihinkään juonen käänteeseen keskitytä sen vertaa, että syvällisemmät merkitykset olisivat voineet rakentua kiinnostaviksi. Elokuva on täynnä hyviä aiheheittoja, mutta ne kaikki viuhahtavat vääjäämättömästi katsojan ohitse.

Del Toron näyttelemästä Linkola-henkisestä viattoman maailman tuhoamiseen kyllästyneestä Aaron Hallamista olisi ollut mahdollista rakentaa erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä hahmo. Mikä tekeekään maailmalle ja luonnolle enemmän tuhoa kuin city-maastureillaan kiitävät ja kaiken elollisen tasaisella rutinalla alleen jauhavat keskivertoporvarit? Heidän lahtaamisessaan olisi todellista maailmanpelastamisen mentaliteettia. Ennen niin kompromissiton Friedkin ei kuitenkaan vie skenaariota sille tasolle, että jotain todellista ajateltavaa jäisi katsojan käteen.

Siinä suhteessa Friedkin on pysynyt tyylilleen uskollisena, että mitään tympeää lätinää saati romanssihömppää ei taatusti ole tarjolla. Toiminta on elokuvan avain, mutta siinäkin pitäisi olla jokin pointti. Jahdatun ja jahtaajan motiivit jäävät puolivillaisiksi, eivätkä tilannetta paranna useat stilistiset epätarkkuudet ja epäuskottavuudet. Vaikka asiat tapahtuvat elokuvassa vauhdilla, nuoren Friedkinin kerronnallinen vimma ja voima loistavat poissaolollaan. Miehen kuvakerronta on ollut aina jossain määrin klassista ja kaavamaista, mutta ei kangistunutta kuten nyt. Ohjaajan omaleimaisuutta syö myös täysin persoonaton musiikki, mikä oli hyvin yllättävää, sillä Friedkinin tavaramerkki on ollut juuri omaperäinen ja selkeästi erottuva score.

Minuutin kestävän autokaaoksessa rymistelyn kuva ja leikkaus ovat taattua Friedkinin laatua. Se on kuitenkin laiha lohtu puolitoistatuntisessa ja toimintaperinteitä kunnioittavassa elokuvassa. Valitettava tosiasia taitaa olla myös se, että perinteiset toiminnalliset elokuvat alkavat vääjäämättömästi väistyä historiaan. Elokuvissa ravaava ja keskittymishäiriöistä kärsivä nykyinen pleikkari-sukupolvi kun ei enää ymmärrä tosimiehisyydestä mitään, vaan sankareiden pitää hymyillä leveästi ja hyppiä levottomasti värikkäissä asuissa kimmeltävän krumiluuvin keskellä. Puukkonsa itse takova metsäsissi on heidän silmissään todennäköisesti epäuskottavampi kuin valomiekkoja heiluttelevat viittamiehet.