Elää ja kuolla L.a:ssa kotikatsomo

William Friedkinin ohjaama Elää ja kuolla L.A.:ssa on viimeisimpiä kovan todellisuuden rikoselokuvia, jota ei ole vesitetty hollywoodilaisen tarinankerronnan kompromisseilla. Kovaotteisilla miehillä (1971) ja Manaajalla (1974) maineensa luoneen ohjaajan uralla vuonna 1985 valmistunut Elää ja kuolla L.A.:ssa on tietynlainen huipentuma, sillä se kiteyttää pysäyttävästi Friedkinin elokuvien tunnuspiirteitä. Tinkimättömyydestään tunnetun ohjaajan teoksia sävyttää lähes poikkeuksetta kyyninen, todellisuuden lohduttomuutta luotaava perusvire, joka elokuvallisena ylöspanona on poikkeuksetta toteutettu tarkalla harkinnalla ja realististen yksityiskohtien kunnioituksella.

FBI-agenttina toimineen Gerald Petievichin romaanista tehty elokuvasovitus on juoneltaan yksinkertainen. Kovamaineinen salaisen palvelun agentti jahtaa keinoja kaihtamatta rahaa väärentävää rikollista, joka on murhannut hänen parinsa. Suoraviivaiseen juonenkulkuun on ladattu huikea jännite, joka luo vertaansa vailla olevan toiminnan dynamiikan, mistä esimerkkinä on elokuvahistorian eräs ylistetyimpiä takaa-ajokohtauksia, jonka tekemisestä kuvaajalegenda Robby Muller kieltäytyi, koska ei tiennyt miten sen olisi rakentanut. Takaa-ajokohtauksen kuvaajana Mullerin korvasi avustavan ryhmän eli second unitin kameramies Robert D. Yeoman. Taidokkaasti rytmitetyn toiminnan vastapainoksi juoneen on lomitettu yhteiskunnan toimintarakennetta määrittäviä sivupolkuja, jotka laajentavat elokuvan harvinaisen syvätarkaksi tulkinnaksi ihmisyyden perimmäisistä ehdoista ja olemassaolosta.

Selviytymisen koneistossa rattaat pyörivät rahan voimalla jauhaen yksilöllisyyden vain uudeksi kasvualustaksi korvaaville toimijoille. Hyvä ja paha ovat yksi ja sama. Oikeamielinen sankaruus on kadonnut käsite ja moraalinsa hukanneessa valtakamppailussa kaatuneet ovat aina korvattavissa, sillä jatkuvuudessa on kyse kyvystä omaksua kulloinkin tarvittavat selviytymisen strategiat. Raha on verenpunalla merkitty vallankäytön väline, jonka hallintaan inhimilliset kyvyt eivät riitä. Moraaliset pyristelyt ovat turhia, eikä noidankehästä ole ulospääsyä kuin lopullisesti vapauttavan kuoleman kautta.

Elää ja kuolla L.A.:ssa on puistattava oire siitä arvomaailman rappiosta, joka on 1980-luvun juppiajoista asti levinnyt syövän lailla kaikkialle yhteiskuntaan. Miami Vicen jälkeläisenä elokuva on tyylillisesti selkeästi tunnistettavissa 80-luvun kuvastoon aina Wang Chungin loistavaa musiikkia myöden. Elää ja kuolla L.A.:ssa ei ole kuitenkaan menettänyt tehoaan ja vaikuttavuuttaan. Los Angelesin takapihoilla taltioitu ja erinomaisen intensiivisillä roolisuorituksilla varustettu elokuva on hämmästyttävästi kestänyt varsinkin tyyli-ilmaisua niin usein kalvavaa ajan hammasta.

Aikanaan Miami Vicen luonut Michael Mann jopa syytti Friedkiniä sarjansa tyylin plagioinnista, mutta hävisi kiistan oikeudessa. Mielenkiintoista kyllä Friedkin oli aiemmin menettänyt Thomas Harrisin romaanin Punainen lohikäärme filmatisoinnin juuri Mannille, ja alkoi tästä syystä työstää Petievichin kanssa käsikirjoitusta omalle rikoselokuvalleen. Mannin filmatisointi Punaisesta lohikäärmeestä sai ensi-iltansa nimellä Manhunter (Psykopaatin jäljillä) vuonna 1986 ja myös sen pääosassa nähtiin nykyään CSI:sta tuttu William Petersen. Tyylillisesti kumpikin elokuva edustaa parhaimmillaan värikylläistä mutta kylmää 80-luvun estetiikka todentaen aikakaudella kadonnutta rajanvetoa hyvän ja pahan, moraalin ja moraalittomuuden välillä.

Friedkinin sittemmin menetettyä parhaimman teränsä elokuvantekijänä on Mann jatkanut niinä harvoina ohjaajina, joita voi Hollywoodin tuotantokoneiston puristuksissa edelleen kunnioittaa auteurina tuoreimpana mestarinäytteenään Collateral, joka on rikoselokuvan saralla viimeisen parinkymmenen vuoden aikana päässyt kenties lähimmäksi Elää ja kuolla L.A.:ssa -elokuvan kyynistä atmosfääriä. Friedkinin tinkimättömyys tekijänä kuvastuu erinomaisesti elokuvan loppuasetelmassa, jonka hän Petievichin kanssa kirjoitti uusiksi lopulliseen muotoonsa vasta tekoprosessin viime metreillä. Tuotantoyhtiön toivomuksesta elokuvaan filmattiin myös konventionaalisempi ratkaisu, jota Friedkin ei omien sanojensa mukaan olisi koskaan suostunut käyttämään. Elokuvan viimeiset viisitoista minuuttia ovat ehdottomuudessaan edelleen puistattavan tehokkaat.