Killer Joe valkokangas

Veteraaniohjaaja William Friedkin (Manaaja, Elää ja kuolla L.A:ssa) on terässä. Edellinen ohjaus Bug (2006) oli erinomainen, vainoharhainen, tyylitelty tosielämän kauhutarina. Friedkinin uutuus Killer Joe perustuu Bugin tavoin Pulitzer-palkitun Tracy Lettsin näytelmään, mutta on vielä Bugiakin mielenkiintoisempi teos.

Killer Joen ytimessä on perinteinen noir-tarina. Teksasilaisessa traileripuistossa asuva Chris Smith (Emile Hirsch) on velkaantunut paikalliselle gangsterille. Ratkaisuksi Chris keksii tappaa äitinsä vakuutusrahojen toivossa. Hommaa hoitamaan löytyy sivutoimista palkkatappajakeikkaa heittävä dallasilaisetsivä “Killer” Joe Cooper (Matthew McConaughey).

Koko Smithin junttiperhe, isä Ansel (Thomas Haden Church), äitipuoli Sharla (Gina Gershon) ja tytär Dottie (Juno Temple) lähtevät mukaan juoneen. Rahaa ei palkkamurhaan löydy, mutta Joen etukäteismaksuksi kelpaa tyttären neitsyys. Pian tappaja käytännössä muuttaa asumaan Smithien tyttären makuuhuoneeseen.

Samalla Killer Joe ottaa käänteen kauaksi suoraviivaisesta rikosdraamasta, kohti outojen ja yllättävien käänteiden täyttämää, makaaberia moraliteettia, hieman Coenin veljesten elokuvien tapaan (ainakin Fargo ja Blood Simple tulevat mieleen). Elokuvan tarkasti ja kauniisti kuvattu ränsistynyt kaupunkimiljöö luo synkälle etelävaltiotarinalle oivalliset puitteet.

Käyntiin lähdettyään elokuva koettelee uskottavuuden rajoja jatkuvasti, mutta moniulotteiset ja mielenkiintoiset henkilöt pitävät rönsyilevänkin juonen kasassa. McConaugheyn nimihenkilö on täynnä pelottavaa voimaa ja karismaa. Dennis Hopper Blue Velvetin (1986) Frankina on välitön vertailukohta, ja muutenkin elokuva on täynnä lynchilaista painostavaa uhkaa.

Toinen kohokohta on Juno Temple perheen tyttärenä. Dottie on paitsi ahdistavasti ikäistään nuoremman näköinen, myös trailer trashin apatian yläpuolelle kohoava, itsenäinen toimija. Muut henkilöt ovat koomisia paitsi dialogissaan, myös siinä syvemmässä merkityksessä, että ovat täysin irrotettuja tekojensa seurauksista ja kaikesta muusta kuin heitä itseään koskevasta ympäröivästä todellisuudesta. Kukaan ei ole pätkän vertaa pidettävä, mutta kaikki ovat kiinnostavia.

Manaajansa (1973) tai Yön kuninkaansa (1980) katsoneet tuskin yllättyvät siitä, että Killer Joe sisältää ahdistavaa, alistavaa ja seksuaalista väkivaltaa. Vaikka Suomessa näytettävästä versiota on ilmeisesti pätkitty pari pahinta minuuttia, kannattaa kuudentoista vuoden ikäraja tulkita kuutenatoista, ei vuottakaan alhaisempana.