Sotaoikeus kotikatsomo

Nykyään tuotantoyhtiöiden suoratoistoon laittamien elokuvien laatu on usein heikkoa. Ajoittain joukosta paljastuu helmiä, joiden mahdollisuuksiin teatterilevityksessä ei uskottu niiden korkean taiteellisen arvon vuoksi, usein täysin turhaan. Tällaiseksi paljastuu SkyShowtimella julkaistu Sotaoikeus, jossa uuden Hollywoodin kyynisin edustaja William Friedkinin palaa fiktion ohjaamisen pariin 12 vuotta Killer Joen (2011) jälkeen. Amerikkalaisen elokuvan innovatiivisimmalla kaudella 1970-luvulla koetun menestyksen ja pudotuksen jälkeen psykologisesti kiehtovien pientuotantojen parissa jatkanut Friedkin saa viimeiseksi jääneen elokuvansa rajallisista lähtökohdista yllättävän paljon irti.

Herman Woukin 1950-luvun alussa julkaistuun romaaniin ja hänen siitä sovittamaan näytelmään pohjautuva Sotaoikeus (The Caine Mutiny Court-Martial, 2023) sijoittuu Yhdysvaltojen merivoimien oikeussaliin. Luutnantti Maryk (Jake Lacy) istuu syytettynä kapteeni Queegin (Kiefer Sutherland) syrjäyttämisestä miinojen tuhoamisaluksen U.S.S. Cainen johdosta keskellä rajua myrskyä. Selkeältä vaikuttavan kapinatuomion välttääkseen Marykin vastentahtoinen asianajaja luutnantti Greenwald (Jason Clarke) joutuu turvautumaan kaikkiin käsillä oleviin keinoihin, jopa uria ja maineita tuhoaviin, puolustaakseen asiakastaan.

Näytelmiin perustuvissa elokuvissa on ratkaisevaa saada luotua jännite hahmovetoisen ja dialogipainotteiseen tarinaan, joka tapahtuu usein rajatun tapahtumapaikan sisällä. Elokuvatyypin parhaisiin edustajiin kuuluu Sidney Lumetin hien katsojankin otsalle nostanut Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957). Se perustui Reginald Rosen kirjoittamaan näytelmään, jonka myös Friedkin filmatisoi televisiolle neljäkymmentä vuotta myöhemmin (12 Angry Men, 1997). Viimeiseksi jääneessä elokuvassaan hän valitsi aiheekseen samankaltaisen bressonilaisen pelkistetyn oikeussalidraaman, josta tuli hänen elokuvanteon taitonsa kruunaava taidonnäyte.

Näytelmäkirjallisuudesta useasti ammentaneen Friedkinin Sotaoikeudessa hyödyntämä elokuvallinen kieli, kameran liikkeet ja leikkaukset keskittyvät rytmittämään oikeudenkäynnin etenemistä ja todistajien kuulemista vahvistaen niiden paljastamien emootioiden iskuvoimaan. Ainoa kerronnallinen siirtymä luo elokuvaan aivan uudenlaisen näkökulman ja onnistuu mestarillisesti muuttamaan sen tapahtumien tulkintaa.

Televisioelokuvamainen Sotaoikeus nojaa visuaalisen monipuolisuuden sijaan Friedkin erinomaiseen kykyyn jännitteen rakentajana sekä harmaan eri alueilla liikkuvia hahmoja tulkitsevien näyttelijöiden uskomattoman vahvojen roolisuoritusten ohjaajana. Jokainen henkilö palvelee tarinassa tiettyä tarkoitusta oikeudenistunnon osapuolena tai osanottajana. Jopa Jack Bauerin sankarinviitan harteiltaan karistanut Sutherlandin konnana esitellyn kapteenin tiukan kurin noudattamisen ja vaikeuksien välttämisen taustalta paljastuu omat syynsä.

Viimeisen elokuvaroolinsa ennen kuolemaansa tehnyt Lance Reddick henkii Langalla-sarjan roolinsa sekä kokemuksensa tuomaa auktoriteettia päätuomarina. Syytetyn penkillä Jake Lacyn idealistinen toinen upseeri on täydellinen juonellinen MacGuffin kenen kohtalon puolesta jännittää. Ja Jason Clarke tekee uransa parhaimpiin kuuluvan roolin puolustusasianajajana, jonka moraalinen Jaakobin paini on elokuvan keskiössä.

Koko uransa miehiä äärimmäisen paineen alla kuvannut Friedkin on jälleen elementissään. Uskonnon ja ahneuden sijaan upseereja ajaa Sotaoikeudessa velvollisuudentunto sekä luottamus oman näkemyksensä oikeudellisuuteen. Nyky-amerikan vesittynyttä arvopohjaa ja individualismia viimeistä kertaa kommentoiva ohjaaja on myös konservaativinen suhtautumisessaan velvollisuutensa täyttäneisiin upseereihin, vaikka heidän käymien sotien oikeudellinen pohja olisikin kyseenalainen.

William Friedkinin viimeiseksi jääneenä elokuvana Sotaoikeus on tiiviin elokuvakerronnan ja näyttelijäohjauksen taidonnäyte. Sisälleen hiljalleen vetävä elokuva on rajatuista lähtökohdistaan huolimatta ilmiömäinen. Se ei toki nouse ohjaajansa filmografian kärkeen ja vain siksi, kun siellä löytyvät jo mestariteokset Manaaja (The Exorcist, 1973), Pelon palkka (Sorcerer, 1977) sekä Elää ja kuolla L.A.:ssa (To Live and Die in L.A., 1985). Sotaoikeuden myötä seitsemännelle taiteelle kaikkensa seitsemällä vuosikymmenellä antaneen kovaotteisen mestariohjaajan voi todeta siirtyneen ajasta ikuisuuteen taiteellisten voimiensa tunnossa.