Thor valkokangas

Ukkosen jumala Thor on heiluttanut Mjöllnir-vasaraansa Marvel-kustantamon sarjakuvissa kohta jo 50 vuotta. Ja myyteissä tietysti jonkusen tuhat vuotta aiemmin. Marvelin versio pohjautuu vankasti skandinaaviseen mytologiaan, vaikka mukaan onkin sekoitettu muita Marvel-sankareita ja myyttejä on muokattu vapaalla kädellä.

Koska sarjakuva-Thor on paikoitellen varsin kosmista ja happoista kamaa, on elokuvaversiolla hyvät edellytykset mennä metsään monessa kohtaa. Se, mikä menee läpi sarjakuvassa, vaikuttaa helposti liian juustoiselta elokuvassa – vaikka kyse olisi toisistaan mätkivistä superolennoista fantasiamaailmassa.

Sävyltään Thor on kuitenkin onnistunut. Se on kevyttä kesäviihdettä kirkkailla väreillä ja kosmisissa maisemissa. Nyt ei ole kyse Dark Knightin kaltaisesta tulkinnasta, vaan rehdistä sarjakuva-alkuperänsä tunnustavasta, lapsenmielisille suunnatusta seikkailusta. Monet elokuvan osaset ja yksityiskohdat toimivat, minkä vuoksi kantamattoman tarinan voi antaa anteeksi.

Odin (Anthony Hopkins) on kruunaamassa Thoria (Chris Hemsworth) Asgårdin kuninkaaksi, mutta huomaa viime tipassa jälkikasvunsa olevan vielä liian äkkipikainen ja ajattelematon. Tämän takia hän riistää Thorilta hänen voimansa sekä vasaransa ja paiskaa kummatkin Midgårdiin, maahan. Siellä Thor kirjaimellisesti törmää Natalie Portmanin johtamaan fyysikkojoukkoon.

Sarjakuvissa Thor eleli maassa useita vuosia ilman tietoa oikeasta henkilöllisyydestään. Kaksituntiseen elokuvaan ei kovinkaan pitkää kehityskaarta voi kuitenkaan tunkea, joten Thor on vahvasti kartalla omasta identiteetistään. Tämä on yksi isoimmista huumorin lähteistä elokuvassa, koska maan asukit eivät ilman todisteita vakuutu miehen Asgård-alkuperästä. Australialainen Hemsworth on Marvelilta yhtä onnistunut valinta Thoriksi kuin Robert Downey Jr. Rautamieheksi. Fyysisten vaatimusten lisäksi häneltä luonnistuu myös rooliin sopiva kepeä kukkoilu.

Rakenteeltaan Thor on kaksijakoinen. Maassa Thor yrittää saada vasaransa ja voimansa takaisin, mutta tämä onnistuu vasta kun Thor pistää muut itsensä edelle. Tämä uhrautuvaisuuden teema ei tosin toimi elokuvaa eteenpäin vievänä voimana, joten tältä osin elokuva toimii lähinnä onnistuneiden näyttelijävalintojen ja huumorin takia. Asgårdissa taas Thorin ystävät yrittävät saada hänet takaisin jumalten joukkoon, mutta Thorin velipuoli Loki pistää kapuloita rattaisiin liittoutumalla jääjättien kanssa.

Elokuvan on ohjannut Shakespeare-tulkitsija Kenneth Branagh, mikä ensi kuulemalta vaikuttaa oudolta yhdistelmältä. Ehkä hänet on bongattu pestiin mahtipontisen tyylinsä tai Thorin puhuman vanhahtavan englannin takia. Branagh on kuitenkin tunnustautunut vanhaksi Thor-sarjakuvien faniksi, ja vertaa Thoria Shakespearen Kuningas Henry V:een. En voi sanoa samankaltaisuuksien ulottuvan kovin pitkälle tai Branaghin olevan kovin visuaalinen ja energinen ohjaaja, mutta näissä monien satojen miljoonien tuotannoissa en myöskään usko ohjaajalla olevan kovinkaan vapaat kädet. Kuvakerronnaltaan Thor on joka tapauksessa tarpeeksi pätevää työtä, olipa se kenen ansiota tahansa.

Muutenkin Thor on visuaalisesti toimiva kokonaisuus, vaikka promokuvissa hahmot näyttivät lähinnä lelu-ukoilta muovisissa haarniskoissa. Elokuvassa puvustus ja koko Asgård vaikuttaa sen sijaan harkitulta ja toimivalta viikinkiaiheiden ja retrofuturismin yhdistelmältä. Jopa Bifrostista, sateenkaarisillasta, on saatu erittäin näyttävän näköinen ja muuhun tyyliin sopiva.

Branaghin piikkiin voi luultavasti laittaa onnistuneesti mahtipontiset kohtaukset, hahmojen toimivan sanailun sekä Loki-hahmon. Onnistunein hahmo elokuvassa on juuri Loki, jonka vaikuttimet ovat sangen inhimillisiä ja jota Tom Hiddleston hyvin tulkitsee – muiden hahmojen kohdalla ei kyseistä sanaa voi käyttää. Lokin kautta on saatu kosketuspintaa veljeskateuden ja isä–poika-suhteen tapaisiin ikiaikaisiin aiheisiin, vaikka nämä toki ryminän alle liiaksi jäävätkin.

Elokuva on jälkikäteen muutettu 3D:ksi. Jälki ei ole läheskään yhtä kamalaa kuin esimerkiksi Titaanien taistelussa, itse asiassa 3D:tä ei huomaa lähes ollenkaan. Näin ollen kannattaa suosia perinteistä versiota, koska 3D tummentaa elokuvan kirkkaan värimaailman.