Dunkirk valkokangas

Christopher Nolan herätti aikanaan huomiota Mementon (2000) mielenkiintoisella kerrontaratkaisulla. Siitä lähtien häneltä on odotettu suurta onnistumista. Nolan on osoittanut olevansa visuaalisesti taidokas kertoja, mutta sisällöllisesti teokset ovat jääneet kerronnallisen taituruuden jalkoihin. Toki Batmanit (2005–2012), Inception (2010) ja Interstellar (2014) ovat keränneet kiitosta, mutta elokuvahistoriaan jäävinä merkkiteoksina niitä on vaikea nähdä.

Lähinnä kuvitteellisissa maailmoissa aiemmin liikkuneelle Nolanille tositapahtumiin perustuva sotaelokuva on uusi aluevaltaus. Dunkirkin evakuointi oli toisen maailmansodan alkuvaiheen merkittäviä tapahtumia, joka vaikutti koko sodan kulkuun. Saksan sotakoneisto oli ajanut britit ja ranskalaiset Kanaalin rannalle keväällä 1940 ja britit evakuoivat Dunkirkin hiekkarannalta yli 300 000 sotilasta.

Operaatiosta tehtiin elokuva jo 1950-luvulla, Dunkerque – helvetinranta (Dunkirk, 1958). Knoppitietona mainittakoon, että sen pääosissa nähtiin sittemmin ohjaajanakin tunnetuksi tullut Richard Attenborough, jonka pojanpoika Will näyttelee tuoreessa evakuointikuvauksessa. Nolan oli pyöritellyt Dunkirkin tapahtumien filmatisointia mielessään jo pitkään, mutta ei kokenut vuosiin olevansa valmis viemään maaliin näin mittavaa projektia.

Ja Nolanin Dunkirk on mittava sekä näyttävä elokuva, jonka historiakuvauksesta ei ainakaan kouluhistorian tasolla löydy kompasteltavaa. Historiallisuus on lopulta kuitenkin sivuseikka, sillä sota ja evakuointioperaatio ovat elokuvassa enemmän vain kulissi ihmisen eloonjäämisvietin ja ihmiselle ominaisen vastavuoroisen auttamishalun kuvaukselle.

Nolanin itsensä käsikirjoittama Dunkirk on elokuvakerronnallinen taidonnäyte. Nolan lomittaa kolme eri aikatasolla kulkevaa tarinaa, jotka risteävät lopussa. Eloonjäämiskamppailua tarkastellaan niin rannalta evakuoitavien rivisotilaiden, pelastusaluksen miehistön kuin hävittäjälentäjien tarinoiden kautta. Elokuvan alussa näkökulmat ja aikajanat selitetään tosin tarpeettoman rautalankamaisesti tekstein, mikä on turhaa katsojan aliarvioimista, sillä visuaalinen kerronta tuo asetelman esille.

Elokuvan henkilöitä ei taustoiteta eikä heistä tietoisestikaan rakenneta samaistuttavia. Ratkaisu tarkentaa fokuksen yksilötarinoista eloonjäämiskamppailuun, jossa Nolan tarkastelee ihmisen käyttäytymistä, toimia ja reaktioita hyvinkin äärimmäisissä tilanteissa. Sota tarjoaa tähän katastrofien lisäksi kenties ymmärrettävimmän kontekstin, jossa nykyihminen joutuu vaistonvaraisten valintojen eteen kamppaillessaan elämästä ja kuolemasta.

Nolan käsittelee teemaa kolkolla toteavuudella, jossa audiovisuaalisella kerronnalla on korostettu merkitys. Dunkirkissa on useita sotaelokuvienkin mittapuulla vaikuttavia kohtauksia ja jaksoja ilman kappaleiksi räjähtäviä ihmisiä. Jännite ja paikoin jopa kylmääväksi luokiteltava intensiteetti luodaan ilman graafisen väkivallan itsetietoista yliotetta, mitä voi nykypäivän sotakuvausten valtavirrassa pitää poikkeuksellisen tyylitietoisena ratkaisuna.

Teemallisten painotusten osalta Dunkirk on lajityyppinsä nykylinjojen mukainen. Laajassa katsannossa sotaelokuvat voi jakaa elokuviin ennen ja jälkeen Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nytin (1979). Jakolinja ei toki kiteydy vain yhteen elokuvaan vaan merkittävänä nimittäjänä voi pitää Vietnamin sotaa käsitteleviä elokuvia laajemminkin 1970- ja 1980-luvun taitteen aikoihin. Coppolan teosta voi kuitenkin sikäli pitää selkeänä kulminaatiopisteenä, että siinä itse sota ja sotatapahtumat ovat toissijaisia ihmisen pimeiden puolien tarkastelulle. Lisäksi sankaruutta ja sotilaallista suorittamista olennaisemmaksi muodostuu kärsimyksen ja inhimillisten uhrausten käsittely, mistä on muotoutunut sotaelokuvien kantavin tematiikka jo neljän vuosikymmenen ajan.

Dunkirk kantaa näissä asetelmissa sangen pitkälle. Se on Ilmestyskirjan jälkeläinen ja kylmässä toteavuudessa on kaikuja Elem Klimovin elokuvasta Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). Yllättäen elokuvan loppupuolella Nolan kuitenkin nyhtää mattoa oman teoksensa tyylin ja tunnelman alta. Kun lähes puolitoistatuntia rakennetaan mielikuvaa yksilön merkityksen vähäisyydestä suuressa inhimillisessä mittakaavassa, niin näiden samojen yksilöiden jalustalle nostaminen vaikuttaa väistämättä taiteelliselta takinkäännöltä, joka turhaan vesittää siihen asti määrätietoisesti rakennettua teosta. Vaikka lopetuskuvaa voikin halutessaan pitää sankaruuspuheille osoitettuna vasta-argumenttina, sanat lyövät lopussa kuvan yli.

Dunkirkin olisi voinut lopettaa rannalle, josta tapahtumat alkoivatkin ilman, että historialle olisi tehty mitään vääryyttä. Elokuvan laajempi tematiikka ei saa nyt arvoistaan lopetusta tulkinnanvaraisuudestaan huolimatta. Harmi, sillä kerrankin Nolan oli sisällön suhteen ytimessä, jota ympärille rakennettu audiovisuaalinen muoto palveli. Elokuvahistoriaan merkkipaalun jättävä teos jäi Nolanin osalta edelleen odottamaan itseään.