Tenet kotikatsomo

Christopher Nolanin ohjaama Tenet lienee vuoden 2020 puhutuimpia elokuvia. Ei niinkään elokuvallisten ansioidensa takia, vaan koska se oli vuoden ainoa valkokangaslevityksen saanut suurelokuva. Koronapandemian jaloissa kaikkien muiden potentiaalisten hittielokuvien ensi-illat peruttiin ja siirrettiin hamaan tulevaisuuteen.

Tenetin tuominen teattereihin oli oikea ratkaisu, sillä mahtipontinen toimintaorkestraatio toimii tehokkaimmin valkokankaalla, ehkä jopa liiankin tehokkaasti ainakin desibelien osalta, sillä osassa katsojia elokuva aiheutti jopa pahoinvointia. Televisioruudussa on toisin. Ahtaammassa esitysformaatissa huomio kiinnittyy audiovisuaalisen jylyn sijaan tarinaan, teemoihin ja elokuvan sisällölliseen antiin. Eikä tämä ole Tenetin eduksi.

Kun Tenetiltä riisutaan sen suurin valtti, audiovisuaalinen lumo, jäljelle ei jää oikein mitään. Kyse on vain tavallista korkealentoisemmasta James Bondista. Käsikirjoitus mahtuu ydintarinan osalta yhdelle liuskalle. Lisäsivuja on kirjoitettu sitä mukaa, mitä erilaiset toimintakohtaukset ovat edellyttäneet, jotta ne on saatu harsittua kasaan samaan juonelliseen kokonaisuuteen.

Tenet on komeaa agenttitoimintaa, ei muuta. Ajalla leikittely ja inversiosta puhuminen eivät tee Tenetistä tieteiselokuvaa, koska niillä ei ole katetta suhteessa sisältöön ja teemoihin. Kokonaan oma kysymyksensä on, onko Tenetillä ylipäätään sisältöä ja teemoja?

Toisellakaan katsomiskerralla Tenetistä ei saa sanottavaa irti. Tieteisfiktion perusajatus on purkaa ja selittää olemassa olevaa ja ihmistä. Tarkastella asioita ja haastaa ajattelemaan ulkopuoliseksi miellettävän todellisuuden kautta. Tässäkin todellisuudessa jalkojen on oltava kuitenkin tukevasti maassa, jotta samaistumisen kautta pystyy uskomaan eteensä loihdittuun maailmaan ja sen hahmoihin.

Nolanin elokuvissa tämä usko on ollut koetuksella ennenkin. Sitten Mementon (2000) ja Insomnian (2002) samaistuttavia ja siten uskottavia hahmoja on saanut hänen elokuvistaan etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Hahmot ovat insinöörimäisellä pedanttiudella elokuvia tekevälle Nolanille nippeleitä, joiden tarkoitus on pitää elokuvaksi kutsuttu kone käynnissä ja rullaamassa. Tällainen alisteisuus palvelee kyllä elokuvallista ylöspanoa, mutta jättää kokonaisuuden kylmäksi ja emootioiltaan etäiseksi.

Varsinkin Tenet kärsii tästä asetelmasta. Yksikään elokuvan hahmoista ei ole inhimillisesti kiinnostava, kaikki ovat pelinappuloita, joita nakellaan paikasta ja kohtauksesta toiseen – ja aikakikkailun verukkeella monta kertaa uudestaan. Kaksi ja puolituntisen elokuvan viimeisellä kolmanneksella lähinnä jo toivoo uhkaavan maailmanlopun toteutumista, jotta loputon paikasta toiseen juoksentelu ja totinen toimintahyppely tulisivat päätökseensä.

Tenet on yksi rikka agenttitoiminnan rokassa. James Bondeista ja Mission: Imbossibleista se yrittää erottautua verhoutumalla tieteiselokuvan kaapuun, jonka helman alle näkee kuitenkin luvattoman helposti tuulen ja torvensoiton liehuttaessa kostyymin korviin asti. Paikka uutena Matrixina (1999) tai Terminatorina (1984) jää saavuttamatta – merkittävämmistä klassikoista puhumattakaan. Toiminnan orkestroinnin osalta Nolan toki osoittaa olevansa alan kiistattomia ykkösiä ja näillä näytöillä hänelle löytynee vieläkin suurempia pasuunoita puhallettavaksi.