Merirosvoradio valkokangas

Mitä 1960-luvusta tulee mieleen niille, jotka eivät ole sitä omakohtaisesti eläneet? Tietysti tuon ajan elokuvista tutut moppitukat, värikkäät paitakuosit ja lukuisat ajattomat popsävelmät. Kyseinen aikakausi tavataan nähdä useimmiten huolettomana baila baila -aikana, jolloin vapaa rakkaus kukoisti ja nuoruus oli valttia. Sitähän se ei tietenkään kokonaan ollut ja sitä paitsi nämä kliseet lyötiin läskiksi jo viime vuosikymmenellä muun muassa Jay Roachin ja Mike Myersin Austin Powers -elokuvissa. Kuka siis tarvitsee enää lisää hullunhauskoja kukkaisaikakauden kuvauksia?

Menestyskomedioiden (Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Notting Hill, Rakkautta vain) käsikirjoittajana ennen muuta kunnostautuneen Richard Curtisin uutuus Merirosvoradio perustuu löyhästi tosipohjaiseen aiheeseen, 1960-luvulla Britannian yleisradioyhtiö BBC:n monopolin haastaneeseen, nuorisomusiikkia soittaneeseen Radio Caroline -merirosvoradiolaivaan. Elokuvan juonentapaisessa koulusta erotettu Carl (Tom Sturridge) lähetetään kummisetänsä (Bill Nighy) omistamalle alukselle, missä hän tutustuu toinen toistaan eksentrisempiin DJ-hahmoihin. Nuorukaisen pitäisi selvittää, kuka heistä on hänen oikea isänsä, minkä lisäksi ensirakkauskin antaa vielä odottaa itseään. Seipäänniellyt ministeri (Kenneth Branagh) yrittää välillä lyödä kapuloita radion rattaisiin, turhaan tietenkin.

Elokuvan hyvät puolet rajoittuvat kiintoisaan aiheeseen, sillä toteutus on suurinta sontaa mitä arvostelijan silmään on vähään aikaan sattunut. Suurin osa elokuvasta koostuu pelkästä sänkypuuhiin vihjailusta, toinen toistaan väsyneemmistä vitseistä ja ylipäätään raivostuttavasta kohkaamisesta. Vähemmälläkin tulisi selväksi, että nyt todella eletään sitä villiä ja vapaata 1960-lukua. On todellista katsojan kiduttamista venyttää nämä korkeintaan 15 minuuttiin riittävät ainekset yli kahden tunnin elokuvaksi. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut matkia tuon ajan pöljäilevää tyyliä. Vaiva on kuitenkin turha, sillä miksei mieluummin katsoisi vaikka sitä aitoa ja alkuperäistä Helpiä! (1965)?

Pääosassa ovatkin kieltämättä erinomaiset musiikkikappaleet, joita kuullaan elokuvassa hengästyttävä määrä. Itsestäänselvyyksien joukkoon mahtuu muutama hämmentäväkin valinta, kuten selvästi väärässä paikassa oleva Morriconen Vain muutaman dollarin tähden -teema. Onhan tämä hittien bongailukin eräänlaista viihdykettä, mutta mieluummin niitä kuuntelee kuitenkin erillään itse elokuvasta. Yhtälailla näyttelijät on onnistuneesti puettu ja maskeerattu ajan kuuluisien esikuvien mallin mukaisesti, mutta mitä hyötyä siitä on täysin tolkuttomassa tarinassa? Tällainen itsetarkoituksellinen nostalgia paistaa läpi koko elokuvasta.

Mihinkään etenemättömän ja loppua kohden täysin lapasesta lähtevän elokuvan ainut kantava idea tuntuu olevan lopussa korostettu kulttuurinen murros ja sen merkitys jälkipolville. Elokuvan jälkeen toivoo kuitenkin, että vallankumous olisi jäänyt tekemättä ja että koko paatti olisi uponnut Pohjanmeren syövereihin heti kättelyssä. Merirosvoradion kaltainen tekele joutaisi suoraan videolevitykseen, mistä joku masokismiin taipuvainen voisi sen sitten halutessaan etsiä käsiinsä.