Mies vailla menneisyyttä valkokangas

Yöllä, saapuu mies junalla kaupunkiin. Levähtää hän puistotiellä, nukahtaa penkille. Pesäpallomailan isku takaraivoon. Omaisuus viedään. Ja hän makaa sairaalassa. Sydämensykkeet hiipuvat. Kuolleeksikin todetaan. Mutta kääreliinoihin verhottu, liikkumaton mies tuo pian nousee, katsoo peiliin ja kävelee ulos. Ajelehdittuaan hänet poimitaan merenrannasta, ruokitaan, hoidetaan kuntoon. Vironnut mies ei muista mitään. Mies vailla nimeä, vailla selitystä. Ja kuten hänen matkansa pian osoittaa, mies vailla menneisyyttä.

Vierailta näyttää ihmisille Aki Kaurismäen elokuvamaailmat. Harva niitä löytää, kokee, elää. Elokuva Mies vailla menneisyyttä katsoo meidän aikaamme. Se kokee sen harvinaisella keskittyneisyydellä. Teos ei havaitse paljoa arvokkuutta kiirehtivien ihmiselämien pinnoissa. Runsaista ihmisjoukoista ei Kaurismäki saa ehkä jälleenkään vastakaikua. Mutta leffaa tullaan aidosti rakastamaan.

Filmin voimakenttinä toimivat kodittomien ja muun köyhälistön asuttamat kaupungin syrjäalueet. Niillä Markku Peltolan tunteella tulkitsema nimihenkilö joutuu aloittamaan (uuden) elämänsä. Olennaista ei ole, että hänellä on menneisyys, vaan se, mitä hän tuntee nyt. Hän on vaeltelija ja tulkki, kokija, tilanteeseen ja aikaan putoaja. Ohjaajalleen ominaisesti messissä kulkevat rockbändit, hiljaiset ja absurdit dialogit sekä rakkaustarina - pelastusarmeijan ruokajonossa soppaa tarjoilee Kati Outinen. Huumori ja tragiikka uivat samassa lammessa.

Vastapainona henkilöidensä rehellisyydelle, kääntää Kaurismäki, ihmiselämän ja vapauden puolustajana, kriittistä kameraa useisiin meihin elokuvan vastaanottajiin. Kaurismäen päähenkilöt löytävät onnensa, mutta olo katsojalla on yksinäinen. Mies vailla menneisyyttä edustaa ohjaajansa tinkimättömintä ja kauneinta työtä. Sen hiljaisuus ja tunteikkuus on totta.