Mies vailla menneisyyttä kotikatsomo

Köyhä ja avulias ihmiskatras. Ryöstävät pankit. Isoveli-valtio. Ruosteisia pintoja. Kuivan tökkivää huumoria. Useiden ohjaajien kohdalla löytyy jokin definitiivinen teos, joka määrittää tekijänsä tyylin. Aki Kaurismäen elokuvien kohdalla moisen etsintä on aika turhaa. Hänen filmografiansa pääteoksissa on vaihtelua kuin tulitikuissa.

Suomalaisen nykyelokuvan suuren miehen töiden yhteiskunnallisten vaikuttumien pohtiminen on samaan aikaan sekä palkitsevaa että piirun verran tylsää. Materiaali ei lopu. Sitä on jokaisessa kuvassa, sanassa ja ilmeessä. Temaattista varianssia tosin on suurin piirtein saman verran kuin Woody Allenin kirjoittamissa ihmissuhdekuvioissa.

Ihan näin yksiselitteinen tilanne ei tietysti ole. Kaurismäen yhteiskunnallisen kritiikin suunta ja yleisö ovat ainakin nimellisesti vaihdelleet. Mies vailla menneisyyttä (2002) on jonkinlainen vedenjakaja, sillä se viimeistään kaksinkertaisena Cannes-voittajana oli Kaurismäen kansainvälinen läpimurtoelokuva.

Vaikka uudelleen aloittamisen problematiikkaa pohdiskeleva huumoridraamassa on suomalainen leima, ovat sen teemat varsin yleismaallisia. Kaurismäen 1990-luvun työt hakivat kaikupohjaa liki kaikille härmäläisille tutusta klassikkolamasta. Tällä kertaa ollaan kuitenkin miljöössä, jonka luultavasti huomattavasti harvemmat suomalaiset tunnistavat omakseen.

Jopa kaurismäkeläisittäin pysytään varsin pienessä piirissä. Muistinsa menettäneen päähenkilön (Markku Peltola) juttukaverit koostuvat liki täysin taloudellisesti pohjalla olevista miehistä ja naisista, jotka elävät käytännöllisesti katsoen yhteiskunnan ulkopuolella. Nämä eivät ole niitä Le Havren (2011) boheemeja köyhiä, joilla on tarpeen tullen aina varaa punaviinilasilliseen lähipubissa.

Olisi toki naivia väittää, ettei Kaurismäen kuvaamaa Suomea olisi olemassa. Toisaalta se on hyvin kaukana 99 prosentin arkitodellisuudesta. Kaurismäestä on Euroopan kulttuuripiireissä tullut jonkinlainen Suomen ääni, mikä ei varmasti kaikilta osin miellytä siniristilippuimagoa kiillottavia lobbareita.

Mies vailla menneisyyttä on leppoisan kevyt. Huumoria on rutkasti, ja porhojen julmuudet ovat lähinnä sanoja, joiden takana on toki katkeria kokemuksia. Mulkuillakin on hellä puolensa, vaikka he eivät sitä mainostaisikaan. Letkeä, vähäsanainen rupattelu on terävää, eikä suurin osa roolisuorituksistaan ole lainkaan niin pökkelöitä kuin Kaurismäki-parodioissa annetaan ymmärtää.

Kaurismäki täyttää kaikki auteurin merkit oppikirjamaisella tarkkuudella. Ukon kuvien takana tunnistaa niin väreistä, kompositiosta kuin tutuista kasvoista. Hänen elokuviaan on helppo arvostaa. En ole niihin kuitenkaan koskaan ihastunut. Kyse ei ole niinkään karrikoidusta poliittisesta viestistä, vaan tyylistä.

Kauniisti kuvatut kohtaukset eivät puhuttele. Kerronta rullaa, mutta painavasta sisällöstään huolimatta hahmot ovat vain hieman varioituja työttömiä, eivät kiinnostavia yksilöitä. He ovat luokkansa näennäisvankeja, eivät aatteen äärellä vetäviä persoonia. Kasvot kiinnostavat, tarina niiden takana ei.

Mies vailla menneisyyttä on täynnä sekä tyyliä että sisältöä. Niiden muodostama kokonaisuus on periaatteessa harmoniassa, mutta on kuin jokainen kuva olisi Kaurismäelle vain toisensa kopio. Tie omanarvontunnolle ei ole kutsuva. Siitä puuttuu lataus, joka saisi kiinnostumaan teoksesta muutenkin kuin tyylillisenä erikoisuutena.

Vaikka lopputulos on vähän kuin elokuvallisesti äärimmäisen taitavan sosiologin lopputyö, on Kaurismäen yhteiskuntakritiikki ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se on kuivan hauska ja vetää reilusti vasemmalle olematta kuitenkaan puoluekirjaa heiluttava kiihkoilija.