Inhimillisyyttä etsimässä

Aki Kaurismäki on siirtynyt uusimmassa elokuvassaan Le Havre Suomesta Ranskaan, mutta näkökulma on yhä laitakaupungin ihmisten, jotka ovat siirtyneet tai siirretty, syystä tai toisesta, sivuun kaikkein kiireisimmästä elämänmenosta. Elokuva on Kaurismäen satamakaupunkitrilogian ensimmäinen osa. Seuraava osa kuvataan Hampurissa.

Le HavreLe Havren kaupunkiin sijoitetun tarinan pääosassa on jo Boheemielämää -elokuvasta (1992) tuttu Marcel Marx (André Wilms), joka on hylännyt unelmansa runoilijan ammatista ja ryhtynyt kengänkiillottajaksi. Hän elää pienessä talossaan vaimonsa Arletten (Kati Outinen) ja koiransa Laikan kanssa, ja käy iltaisin siemaisemassa lasillisen lähibaarissa. Elämä kulkee omia uomiaan valtavirran kiireen ja tohinan ulkopuolella. Juuri mitään ei tapahdu, ja hyvä niin.

Sitten Arlette sairastuu äkillisesti ja joutuu sairaalaan. Marcel Marx pelastaa maahanmuuttoviranomaisten kynsistä nuoren pojan, jota ryhtyy auttamaan. Idrissa (Blondin Miguel) on laiton siirtolainen, joka on lähtenyt Afrikasta sukulaistensa kanssa määränpäänään Lontoo ja valoisampi tulevaisuus. Marcel ottaa pojan luokseen asumaan ja alkaa pohtia, miten saisi rahat kokoon salakuljettajia varten, jotta nämä veisivät pojan kanaalin yli kohti myyttistä satumaata, Lontoota. Poliisi hengittää kuitenkin koko ajan niskaan etsiessään laittomia siirtolaisia. Onneksi Marcelin naapurit, jotka eivät kovin paljoa arvosta poliisien ponnisteluja, auttavat piilottamaan pojan.

Le HavreLe Havre on ohjaajansa parhaimpia töitä ja todellinen pienimuotoinen helmi. Se kertoo ennen kaikkea välittämisen tärkeydestä, pienistä inhimillisyyden pilkahduksista tylyssä maailmassa. Kerronnaltaan verkkaisesti etenevä aikuisten satu omaa myös selkeitä yhtymäkohtia nykytodellisuuteen ja laittoman siirtolaisuuden tragediaan, vaikka ei olekaan mikään sosiaalipoliittinen kannanotto. Ohjaaja liputtaa jokaisessa elokuvassaan inhimillisyyden puolesta, mutta ilman saarnaamista. Elokuvassa jopa kaiken nähneen poliisimiehen Monet´n ( Jean-Pierre Daroussin) kyyninen ulkokuori murtuu.

Estetiikka on tuttua Aki Kaurismäen aiemmista elokuvista, mutta tuntuu kuin siirtyminen Ranskaan kuvaamaan olisi tuonut atmosfääriin ripauksen enemmän keveyttä ja huumoria. Vaikka Kaurismäki tietyllä tavalla toistaa itseään, on hän kuitenkin taitelija, jolla on sanottavaa. Olen itse aina olettanut Kaurismäen olevan radikaali toisinajattelija ja oman tiensä kulkija, joka elokuviensa pelkistetyn ilmeen alla vaatii hiljentämään hektistä elämisen tahtia ja nauttimaan elämän tarjoamista hyvistä asioista, kuten calvadoksesta, ystävyydestä, pysähtyneistä hetkistä ja tekemättömyydestä. Suorituskeskeisyys on kaukana Kaurismäestä, ja itselle varastettu aika on vallankumouksellinen teko, samoin kuin hyvä ja armelias teko.

Le HavreMonet pitävät Aki Kaurismäkeä nostalgikkona, mutta hän kaihoaa enemmänkin aitojen ihmisten välisten kontaktien perään kuin johonkin tiettyyn aikakauteen. Kaurismäen elokuvista jää usein päällimmäiseksi tunne, että jotain tärkeää on katoamassa tai jo menetetty, mutta on vaikeaa määritellä tarkalleen mitä.

Aki Kaurismäkeä osataan arvostaa etenkin Ranskassa, mistä osoituksena hän sai Le Havre -elokuvastaan Louis-Delluc -palkinnon. Se on Ranskan ehkä arvostetuin elokuvapalkinto, joka jaetaan vuosittain ranskalaiselle elokuvalle. Kaurismäki pääsi hyvään seuraan muun muassa Louis Mallen ja François Truffaut'n seuraan.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,7 / 12 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com