Le Havre valkokangas

Le Havre on tarpeettoman synkän Laitakaupungin valojen (2006) jälkeen Aki Kaurismäeltä näyttävä paluu humoristisempaan kerrontaan. Le Havre palaa mestariteosten Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) muotoon myös pitämällä sisällään selkeän yhteiskunnallisen aiheen, laittoman siirtolaisuuden.

Kaurismäen edellisestä ranskankielisestä elokuvasta Boheemielämästä (1992) tuttu Marcel Marx (André Wilms) on luopunut runoilijanurastaan ja elättää itseään kengänkiillottajana normandialaisessa Le Havren kaupungissa. Marcelin vaimon Arlettyn (Kati Outinen) sairastuessa vakavasti Marcel tapaa gabonilaisen maahanmuuttajapojan Idrissan (Blondin Miguel). Yhdessä ystäviensä kanssa Marcel ottaa tehtäväkseen suojella poikaa virkavallalta ja saattaa hänet äitinsä luo Lontooseen.

Kaurismäen kerrontaan Le Havre ei tuo mitään uutta, mutta on sekä kuvallisesti että tarinallisesti juuri sitä, mitä Kaurismäeltä on lupa odottaa. Visuaalisesti elokuva on lämmin ja maalauksellinen ja sen dialogi on täynnä tuttua koomista vähäpuheisuutta. Elokuva on myös hieno yhteisökuvaus, jossa ohjaaja lähestyy lämmöllä Le Havren laitakaupungin asukkaita ja heidän välistä yhteenkuuluvuuttaan.

Le Havren satamakaupunki on muutenkin merkittävässä roolissa luomassa boheemien, työläisten, kahviloiden ja iskelmämusiikin täyttämää miljöötä. Sitä nostalgista ilmapiiriä, jota kaurismäkeläisyydeksikin kutsutaan. Kaurismäen nostalgia on onneksi edelleen puhdasta fantasiaa, eikä haikaile olemattomaan parempaan menneeseen vaan ainoastaan tukee koskettavaa tarinankerrontaa.

Lopulta Le Havre kuvaa Kaurismäelle tyypilliseen tapaan pienen ihmisen ja yhteiskunnan auktoriteettien välistä ristiriitaa. Kaurismäellä ihmisten kohtalo vastoinkäymisissä jää aina kanssaihmisten solidaarisuuden varaan. Siirtolaisuuteen ei oteta niinkään kantaa, vaan elokuvan vahva sanoma lepää yleismaailmallisessa kehotuksessa kohdella lähimmäisiä hyvin.