Pidä huivista kiinni, Tatjana kotikatsomo

Aki Kaurismäen elokuvien hienous perustuu usein siihen, että hän kykenee kertomaan tarinoitaan arkisten huomioiden kautta pitkien selitysjaksojen sijaan. Suoraviivaisilta kuulostavat tarinat ovat ilmavan tulkinnanvaraisia, eikä niitä ole liiemmin pituudellakaan pilattu – Pidä huivista kiinni, Tatjanan ylittää pituudellaan juuri ja juuri tunnin merkkipaalun.

Elokuva kertoo kahdesta kaveruksesta, kahviaddiktista Valtosta (Mato Valtonen) ja viinaanmenevästä rokkifani-Reinosta (Matti Pellonpää), jotka kohtaavat automatkallaan kaksi virolaista naista, Tatjanan (Kati Outinen) ja Klavdian (Kirsi Tykkyläinen). Miehet tarjoutuvat viemään naiset satamaan.

Humoristinen asetelma kantaa läpi elokuvan, sillä varsinaista juonta ei ole. Kaurismäki riisuu road movie -genren yhdestä sen perusolettamuksesta – matka on tärkeämpi kuin määränpää – esittelemällä useita itseään toistavia tanssilavoja ja kahviloita. Tupakat käryävät eikä juroja miehiä tunnu naiset kiinnostavan.

Mustavalkoisena kuvatussa Tatjanassa ohjaaja Aki Kaurismäki annostelee tyylilleen ominaista nostalgiaa erityisen runsaalla kädellä unohtamatta kuitenkaan huumoria. Elokuva on ohjaajansa puhtaimpia komedioita. Dialogia on moniin Kaurismäen elokuviin verraten runsaasti, mutta loppua kohden hahmot vaikenevat, ilmeikkyys katoaa ja ohjaajalle ominainen hiljainen tunnelmointi ottaa vallan.

Kokonaisuutena Tatjanaa voisi luonnehtia toiveikkaaksi, positiiviseksi ja toverilliseksi tarinaksi ihmisistä, jotka sattuma saattaa yhteen. Sanoma tuntuu olevan, että vaikka elämä on lyhyt, täydellisiin irtiottoihin heittäytymiseen vaadittavaa uskallusta ei löydy kaikilta – paitsi hetkittäin.

Tapahtumaketju saa alkunsa kahvin loppumisesta, jonka seurauksena Valto lukitsee äitinsä komeroon ja suuntaa baanalle – mukanaan luonnollisesti matkakeitin, jottei kofeiinivirta pääse loppumaan. Samalla tavoin myös Reino nähdään jatkuvasti kittaamassa Koskenkorvaa ja saarnaamassa tuomitsevasti kavereistaan, jotka kehtasivat ulkomaanmatkalla tuijottaa raunioita vaikka auto on täynnä viinaa. Yksinkertaisten ihmisten yksinkertaiset tarpeet ovat tarinan kannalta oleellisia.

Hauskoista kohtauksista ja persoonallisesta hahmokatraasta huolimatta elokuva ei kanna itseään maaliin asti nikottelematta. Kerronta tuntuu jopa Kaurismäen mittapuulla tarkoituksettoman venytetyltä ja mieleenpainuvien hetkien sekaan on jäänyt runsaasti tyhjäkäyntiä. Verrattain puheliaiden virolaisten ja tuppisuisten suomalaisten kohtaamisen voi tulkita kaurismäkeläiseksi itseironiaksi.