Marie Antoinette valkokangas

Ranskan pahamaineisimman kuningattaren valinta Sofia Coppolan uusimman elokuvan kohteeksi pienimuotoisten ja yksinkertaisuudellaan leikkivien Virgin Suicides (1999) ja Lost in Translation (2003) -elokuvien jälkeen ihmetytti mediaa jo etukäteen. Mistään Coppolan aiemmasta linjasta poikkeavasta tai suureellisesta pukudraamasta ei Marie Antoinettessa kuitenkaan ole kysymys. Coppolan tarkoituksena ei ole esittää Marie Antoinettea pyhimyksenä tai syntisenä, vaan riisua hänen kulttuurinen statuksensa paljastaen ihmisen myytin takana.

Marie Antoinette (Kirsten Dunst) saapuu nuorena itävaltalaisena prinsessana Ranskan hoviin tehtävänään vahvistaa maiden liittoumaa avioliitollaan Ludvig XVI:sta (Jason Schwartzman) kanssa. Vieraaseen ympäristöön kotiutuvan prinsessan suhde puolisoonsa ei ole lämpimintä laatua ja hovietiketti rajoittaa Marie Antoinetten liikkeitä enemmän kuin korsetti. Yksinäisyyttään tuleva kuningatar pyrkii täyttämään uusilla vaatteilla, ylellisillä herkuilla ja muilla huvituksilla.

Julkisuudenhenkilönä Marie Antoinette oli aikansa rokkitähti, joka herätti ihailua ja paheksuntaa yleisönsä keskuudessa. Hänessä yhdistyvä halu miellyttää ja uhmata samanaikaisesti hovin määräyksiä vaikeutti suuresti hänen asemaansa. Pakoa julkisuuden valokeilasta ei ollut, vaan hänen jokainen liikkeensä nousi Versailles’n hovissa suurennuslasin alle. Juoruilevat hovinaiset esitetään paparazzin tapaisina haaskalintuina, jotka odottavat ahnaasti hänen tekemiään virheitä. Marie Antoinettea voitaisiinkin tarkastella Coppolan kannanottona nykypäivän julkisuuden henkilöihin keskittyvään mediasirkukseen.

Raikkaalla otteellaan Sofia Coppola tuulettaa vanhoja historiallisiin pukudraamoihin liittyviä kaavoja. Dialogi ei ole jäykkää, eikä juoni keskity historiallisten faktojen kertaamiseen. Aikakauden kuvaamista tärkeämmäksi nousevat yksittäiset hetket ja tunnetilat, joiden kautta erottuu yksinkertainen ja hauras tarina pukuloiston keskeltä. Elokuvan viipyilevästä tunnelmasta muodostuukin sen kiehtovuuden salaisuus.

Elokuvan musiikkivalinnat olivat keskustelun kohteena jo ennen kuin elokuva sai ensi-iltansa. The Curea, Bow Wow Wowta ja Siouxsie and the Bansheestä yhdistelevä elokuva ei kuitenkaan käytä musiikkia samanlaisena tehokeinona kuin esimerkiksi Moulin Rouge! (2001). Musiikki sulautuu elokuvan maailmaan saumattomasti mukaillen Coppolan sille antamaa visuaalista ilmettä. Marie Antoinettessa kuvallinen kerronta nousee yhtä tärkeään asemaan kuin sen dialogikin jatkaen näin ohjaajan aiemmistakin elokuvista tuttua linjaa.

Marie Antoinette on elokuvana katsojakuntansa jakavaa lajia. Se joko miellyttää katsojaansa tai sitten ei. Suurempia totuuksia edesmenneestä Ranskan kuningattaresta on elokuvasta turha etsiä, mutta intiimi ja melankolinen tarina tarjoaa katsojalleen uudenlaisen kokemuksen. Korean kuoren alta paljastuu yksinkertainen elokuva, joka päähenkilönsä tavoin etsii hiljaisia hetkiä Versailles’n hoviloiston keskeltä.