Lost in Translation valkokangas

Sofia Coppolan esikoispitkä Virgin Suicides (1999) ei itsemurhateemoineen ollut tavallinen tai helposti sulava versio 1990-luvun hittiaiheesta, elokuvien teinikuvauksista. Ensi-iltaan tuleva Lost in Translation sijoittuu ehkä hieman lähemmäksi valtavirtaa, mutta kykenee silti tarjoamaan hetkiä, jotka erottavat sen tavallisesta komedialla maustetusta romanssista. Bob Harris (Bill Murray), vanhentuva ja kyynisoituva elokuvatähti saapuu mainoskuvauksiin Japaniin ja on alusta alkaen eksyksissä täydellisen vieraan tuntuisessa kulttuurissa. Parikymppinen opiskelija Charlotte (Scarlett Johansson), jota tuore aviomies laiminlyö työkiireiden keskellä, tapaa Bobin muiden yksinäisten ja hämmentyneiden maanmiesten suosimassa yökerhossa. Umpimähkäiset tapaamiset muuttuvat vähitellen suunnitelluiksi, tuttuus vaihtuu ystävyydeksi, orastavan romanssin merkkejä alkaa pintautua siellä täällä.

Elokuvan nimen käännösongelma toteutuu monella vertauskuvallisella tavalla. Huomiota herättävin ja kiistanalaisin näistä on merkityshukka, joka ilmenee aina kun Bob tai muut amerikkalaiset kohtaavat japanilaisen kulttuurin. Eksplisiittisen pienet japanilaiset huutavat ja viuhtovat käsittämättömällä tavalla ja vaikuttavat naurettavilta useammin kuin kerran, toisin kuin Bobin avuton hämmennys, jota sävyttää eräänlainen epäluuloinen ja kauhistunut arvokkuus. "Lip my stockings" -kohtauksessa nämä venytetään kiusallisiin mittasuhteisiin; jokeltelevan, lapsellisen pikkujapsin stereotypia tulee vaarallisen lähelle täydellistä toteutumista. Entä onko Anarchy in the UK -karaoke hauska vain tyhmänylpeästi äännettyjen ärrien takia?

Toisaalta "käännöshukka" valottaa amerikkalaisia myös yksinäisyyden ja vieraantuneisuuden teemojen kautta. Olivatpa japanilaiset kuinka hassuja tahansa, he ovat silti aina oman kulttuurinsa ja sen erilaisten, shokeeraavienkin (esim. pornomangojen lukeminen metrossa) koodien syleilyssä, sisällä niissä asioissa, jotka tekevät heidän elämänsä merkityksellisiksi. Totaalisen kielimuurin varjossa harhailevat jenkit eivät ymmärrä vieraita tapoja ja merkkejä ja jäävät siten eristyksiin, joka elokuvan kielellä "kääntyy" yksinäisiksi automatkoiksi ja kylvyiksi, ikkunamaisemiksi, baareiksi ja kaipuun täyttämiksi puhelinsoitoiksi. Lopulta syvenevä ystävyys tuo vihje- ja motivaatiokoodauksen ja kommunikaatio-ongelmat Bobin ja Charlotten keskinäiseen suhteeseen, ja luo selkeän, katkeran, aikuisen sävyn komedian rinnalle.

Parasta elokuvassa on kuitenkin kaksi näyttelijäsuoritusta. Scarlett Johanssonin Charlotte on kuin mietteliäs versio Kate Winsletin useista pinnallisemmista hahmoista, varautuneempi, älykkäämpi ja omanarvontuntoinen. Bill Murrayn kasvot toimivat henkeäsalpaavalla, mikroskooppisella tarkkuudella, joka tuo vuoroin esiin Bobin hämmennyksen, piikikkään sarkasmin ja raatelevan kivun. Lost in Translation, joka muuten toimisi vain hyvin koottuna, vähäeleisenä romanssitutkielmana, on näkemisen arvoinen erityisesti Murrayn virtuositeetin tähden.