Tuuliajolla enkelten kaupungissa

Sofia Coppolan neljäs pitkä elokuva, Somewhere (2010), on saanut ristiriitaisen vastaanoton maailmalla. Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisella leijonalla palkittua elokuvaa on kehuttu melko varovaisin sanakääntein, mutta arvosteltu vuolaasti. Kriitikot ovat tarttuneet erityisesti siihen, että Coppola kuvaa jälleen kerran etuoikeutettuja ihmisiä, joita masennus ja ikävystyminen kiusaavat rahasta ja maineesta huolimatta.

Kysyä sopii, mistä Francis Ford Coppolan tyttären sitten pitäisi tehdä elokuvia? Yleensä taiteilijoille sallitaan omasta elämänkokemuksesta ja -piiristä ammentaminen, mutta Sofia Coppolan tekemiset ovat aina joutuneet poikkeuksellisen vaativan suurennuslasin alle. Neljän onnistuneen ja omaperäisen elokuvan jälkeen se tuntuu jo hieman kohtuuttomalta.

SomewhereSomewhere seuraa Johnny Marco -nimisen elokuvatähden (Stephen Dorff) vetelehtimistä julkkisten suosimassa Chateau Marmont -hotellissa Los Angelesissa. Pöhöttynyt Johnny turruttaa itseään päihteillä, kiertää pakollisissa lehdistötilaisuuksissa mainostamassa tulevaa elokuvaansa ja ottaa vastaan kaiken tarjotun seksin. Kun Johnnyn ex-vaimo lähettää pariskunnan 11-vuotiaan tyttären Cleon (Elle Fanning) isänsä hoteisiin, huuruiseen elämään tulee hetkeksi uutta sisältöä, ryhtiä ja iloa.

Asetelmaltaan Somewhere muistuttaa Coppolan pidetyintä ja menestyneintä elokuvaa Lost in Translation (2003). Molemmissa miespäähenkilö on keskikastin filmitähti, joka on hukassa omassa elämässään ja kyllästynyt ammattinsa lieveilmiöihin. Scarlett Johanssonin Charlotte ja Elle Fanningin Cleo ovat kummatkin emotionaalisesti laiminlyötyjä, mutta alakulostaan ja yksinäisyydestään huolimatta reippaita ja sopeutuvaisia. Hotellimiljöö korostaa elokuvien päähenkilöiden irrallisuutta sekä heidän elämäntilanteidensa kestämättömyyttä ja väliaikaisuutta.

SomewhereSomewhere on kuitenkin rosoisempi ja suttuisempi elokuva kuin täydellisen harkittu Lost in Translation. Harris Savidesin kuvaamassa elokuvassa on käytetty samoja linssejä, joilla loihdittiin isä-Coppolan unohtumattoman Taistelukalan (1983) visuaalinen ilme. Jälki on lämminsävyistä ja hitusen epätarkkaa. Myös sisällöllisesti elokuva on tuntuvan välimatkan päässä Lost in Translationin viattoman platonisesta maailmasta.

Elokuvalla on useita yhtäläisyyksiä Darren Aronofskyn The Wrestlerin (2008) kanssa. Siinäkin kamera kulki vaiteliaan päähenkilön kintereillä, kuvaten häntä usein takaapäin ja enimmäkseen yksin. Aronofsky ja hänen elokuvansa antisankaria näytellyt Mickey Rourke onnistuivat tekemään päähenkilöstä niin samastuttavan, että elokuva kosketti joka kuvallaan. Coppola ja Dorff eivät kykene aivan samaan. Krapulaisenakin komea Johnny on kyllä sympaattinen alistuneessa kiltteydessään, mutta vailla tuntuvaa tragiikkaa tai historiaa, joka auttaisi katsojaa ymmärtämään hänen ahdinkoaan.

SomewhereKäsikirjoitus on muutenkin elokuvan heikoin lenkki. Loppukohtaus jää laimeaksi ja vähäisen dialogin merkittävät repliikit ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Toisaalta kommunikoinnin vaikeus ja vähäisyys kuvastavat henkilöiden välisiä etäisyyksiä ja niihin kätkeytyviä kipeitäkin tunteita.

Puutteistaan huolimatta Somewhere on viehättävän intiimi ja tunnelmallinen elokuva, jonka pitkät kohtaukset ovat ajoittaisessa monotonisuudessaankin kiehtovia. Omintakeinen huumori on älykästä ja musiikki istuu kokonaisuuteen jälleen kerran täydellisesti. Siitä vastaa tällä kertaa ranskalainen Phoenix. Vaikka elokuvassa on lievä välityön sivumaku, Coppolan tapauksessa välityöllekin on annettava täydet tyylipisteet.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 13 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com