The Bling Ring kotikatsomo

Lukioteinit hoksaavat, että julkkisten koteihin murtautuminen on naurettavan helppoa. Osoitteet löytyvät netistä ja avaimet on usein piilotettu kynnysmaton alle. Tavaraakin on runsaasti, eikä yhden muotilaukun tai kenkäparin puuttumista huomaa. Seuraa sarja täydellisiä rikoksia ja lopuksi se rangaistus.

Tarina tuomittaisiin suoralta kädeltä hoopoksi, ellei se olisi totta, mikä ainoastaan vahvistaa käsitystäni siitä, että absurdeimmat elokuvat perustuvat tositapahtumiin.

Toteutukseltaan tv-elokuvaa muistuttava The Bling Ring ei tunnu missään vaiheessa vangitsevalta saatikka elokuvalliselta. Se on lattea sanan latteimmassa merkityksessä. Tarina pohjautuu ryöstöjä käsitelleeseen Vanity Fair -lehdessä julkaistuun juttuun, jonka hyödyntäminen käsikirjoituksen pohjana on varmasti vaikuttanut tapahtumapainotteiseen lähestymistapaan.

Sofia Coppolan ohjaama elokuva valitsee siis kerronnallisesti suorimman mahdollisen tien: se kertoo katsojille, mitä tapahtui, muttei vaivaudu selventämään miksi.

Joku elokuvan nähnyt saattaa tässä vaiheessa jo todeta, että itse asiassa Bling Ring vastaa jälkimmäiseenkin kysymykseen. Julkkisten koteihin murtautuneet teinit halusivat elää kuin julkkikset ja pyrkivät onneen oikopolkua pitkin. Julkisuus on heille ainoastaan pintaa ja imagoa, ei tekoja.

Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä pelkästään kuluvan vuoden aikana samoja teemoja on käsitelty kahdessa paljon paremmassa elokuvassa. Teemoiltaan tarina muistuttaa Harmony Korinen Spring Breakersia, mutta on lähempänä Michael Bayn Pain & Gainia, jossa kehonrakentajat päätyvät tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa epätoivoisin keinoin.

Ongelma on, että Bling Ring ei ole yhtä rohkea, kuin elokuvat, joihin sitä verrataan. Suurin osa kestosta kuluu itseään toistavien murtojen kuvaukseen. Välillä käydään yökerhossa, juhlitaan ja sitten taas rötöstellään.

Kun ryhmän menestyskuvio kaatuu ja tapahtumien pohtimisen pitäisi alkaa, elokuva loppuu. Tilinteko on ohi liian nopeasti, emmekä saa koskaan tietää, liikkuiko rikollisjengin päässä mitään.

Yhdessä asiassa Sofia Coppola kuitenkin onnistuu: en tuntenut minkäänlaista sääliä päähenkilöitä kohtaan heidän tekemiensä tyhmyyksien vuoksi, koska sellaisia he juuri ovat – idiootteja, jotka ovat imeneet itseensä niin paljon juorulehdistön syöttämää tavaraa, että he luulevat tekemiensä rikosten olevan pikkujuttuja. Näyttelijöistä Emma Watson on myöntänyt inhonneensa roolihahmoaan ja se näkyy roolisuorituksessa – tietenkin hyvässä mielessä.

Kun kameroiden linssit kaappaavat teinit oikeussalin ovien edestä, heillä on yllään muotivaatteet ja aurinkolasit kuin ihailemillaan julkkiksilla. Katsekontaktia toimittajiin vältellään ja muutenkin salamavalojen välkkeessä kuljetaan kuin muotinäytöksessä. Sääli, ettei ironinen julkkiskritiikki riitä pelastamaan koko elokuvaa.