Marie Antoinette kotikatsomo

Jostain syystä prinssit ja prinsessat ovat vedonneet ihmisiin vastustamattomalla tavalla, ja yhä nykyäänkin muuten tervejärkiset ihmiset hullaantuvat jopa niinkin arkipäiväisistä kruunupäistä kuin Ruotsin kuninkaalliset. Kuningattarillakin on oma sisäinen rankinginsa, ja överiksi menneestä "Sydänten Kuningatar" -hölynpölystä huolimatta sitä ei johda edesmennyt Diana. Sen sijaan yhtä edesmennyt Marie-Antoinette, Ranskan viimeinen kuningatar, keikkuu tehotilaston kärkisijoilla, vaikka häneltä irrotettiin pää giljotiinissa jo vuonna 1793.

Naimakaupat kuninkaallisten ja aatelisten kesken ovat olleet lähinnä ihmiskauppaan verrattavaa laillista paritusta, jossa jalosukuiset iskät ja äiskät ovat myyneet lapsensa parhaat edut tarjoavalle. Marie-Antoinettenkaan prinsessasatu ei ollut kovin onnellinen, sillä nuori itävaltalaisruhtinatar kaupattiin Ranskaan tulevan kuninkaan Ludwig XVI:n puolisoksi jo 14-vuotiaana. 15-vuotiasta aviomiestä eivät naisten sulot aluksi kiinnostaneet, joten liitto oli alkuvuosina varsin etäinen.

Kyynpesään verrattava leppoisa Versailles’n ilmapiiri, puolisoaan hylkivä aviomies, järjellisen tekemisen puute ja monotoniset rutiinit saivat nuoren ruhtinattaren heittäytymään estottomasti ylettömän pröystäilyn, juhlimisen ja tuhlaamisen kiehtovaan maailmaan. Nälänhätää kärsivässä ja vallankumousta hautovassa maassa Marie-Antoinette oli helppo kohde juoruille ja väitetyille sanomisille, joista kuuluisin lienee kuvitteellinen "syökööt kakkua" -kehotus nälkäisille kansalaisille.

Sofia Coppolan ohjaustyö ei ole aivan perinteinen historiallinen pukudraama, vaan Coppola on pyrkinyt tuomaan esille ihmisen ikonin ja patsastelevan historiallisen hahmon takaa. Marie-Antoinetten tunnetiloja ja persoonaa väriloiston, osin modernin musiikin sekä tietysti päänäyttelijär Kirsten Dunstin olemuksen voimin. Dunst on lumoavan luonnollinen ja uskottava roolissaan, ja muka-aidon aksentin ja snobbailevan sanaston sijasta käytetty normaali puhekieli vie sanoman paremmin perille.

Jason Schwartzman esittää vähäeleisen tyylikkäästi nuorta kuningasta, ja elokuva antaa lempeästi ymmärtää, että avioliiton täytäntöönpanon fyysinen osuus viivästyi miltei seitsemäksi vuodeksi vain kuninkaan nuoruuden, ujouden ja kokemattomuuden takia. Todellisuudessa vika oli enemmänkin fyysinen, mutta parille syntyi kuitenkin myöhemmin neljä lasta vasta, tosin vasta sen jälkeen kun kuningattaren veli, Itävallan keisari (Danny Huston) otti Ludwigin puhutteluun.

Coppolan valitsema pastellisävyisen raikas linja ja yritys esittää Marie-Antoinette oman aikansa bilehileprinsessana on kunnianhimoinen, mutta onnistuu vain osittain. Teos on parhaimmillaan kuvatessaan Marie-Antoinettea nuorena, koskemattomana ja sisäistä tuskaansa tuhlaamiseen pakenevana teininä. Heti ensimmäisen lapsen synnyttyä kepeys vähenee ja elokuva muuntuu tavanomaisemmaksi pukudraamaksi.

Järkevämpi ratkaisu olisi ollut keskittyä suosiolla Marie-Antoinetten nuoruusvuosiin ja nuoren naisen tunnetiloihin, sillä todellisuudessakin kuningattaren tuhlailu, juhlinta ja shoppailu vähenivät rajusti lasten synnyttyä ja fyysisemmän avio-onnen löydyttyä. Vaimona ja äitinä oleminen täyttivät tarkoituksettoman hovielämän tyhjyyden, valitettavasti vain tässä vaiheessa maine ranskalaisen rahvaan parissa oli mennyttä ja edessä häämöttävä kohtalo väistämätön.

Tarinan synkkäsävyisempi ja melankolisempi jälkipuolisko ei löydä kunnolla uomiaan. Kerronta etenee loppua kohden nykivästi, sillä Coppola yrittää ahtaa noin viidentoista vuoden tapahtumat aina lapsen kuolemasta vallankumoukseen puoliväkisin mukaan. Lisäksi kuningattaren salasuhde kreivi Ferseniin (Jamie Dornan) on täysin ylimääräisen oloinen ja antaa kuningattaresta ristiriitaisen ikävän mielikuvan aviomiestään pettävänä lumppuna, ja on lisäksi historiallisesti todennäköisesti paikkansapitämätön.

Vioistaan huolimatta elokuva on herkkyydessään ja emotionaalisuudessaan varsin sympaattinen. Kirsten Dunstin elävä yksilösuoritus saa helposti tuntemaan myötätuntoa teini-ikäistä tyttöä kohtaan, joka lähetetään poliittisena kauppatavarana täysin vieraaseen ja arjesta vieraantuneeseen maailmaan. Coppolan tuore näkökulma piristää historiallisten elämänkerta-pukudraamojen lajityyppiä ja päivittää sitä tälle vuosituhannelle, vaikka elokuvan linja ei loppuun asti pidäkään.