Rakasta, jos uskallat valkokangas

Pieni tyttö (Joséphine Lebas-Joly) ja poika (Thibault Verhaeghe) haastavat toisiaan tekemään erilaisia temppuja. Karusellinmuotoinen peltirasia vaihtaa haltijaa ja kysymys kuuluu: "Mukana vai ei?" Haasteet vievät lapset lähinnä rehtorin puhutteluun, mutta aikuisena samaiset Julien (Guillaume Canet) ja Sophie (Marion Cotillard) ottavat paljon suurempia riskejä.

Ranskalaisen Yann Samuellin esikoisohjaus Rakasta, jos uskallat on visuaaliselta ilmeeltään kovin paljon velkaa Amélielle. Mielleyhtymää lisää ilkikurinen kertojanääni, joka käyttää usein hengästynyttä luettelointia tehokeinona. Elokuvan teema on lapsuudenystävien välinen peli, joka vuosikymmeniä jatkuessaan saa välillä sairaitakin piirteitä. Pitkäaikainen yhteys ironisoidaan hauskasti soittamalla La vie en rose -kappaleen eri versioita pitkin elokuvaa. Jos ei muuta, nainen ja mies ovat ainakin ruusun piikkejä toistensa lihassa, vaikka kukkien nuuhkiminen jääkin vähemmälle.

Pelaamista ja leikkimistä on käytetty elokuvahistoriassa monet kerrat paljon onnistuneemmin kuin Yann Samuellin esikoisohjauksessa. Greenawayn Numeromurhat (1988) ja René Clémentin Kielletyt leikit (1952) ovat tästä hyviä esimerkkejä. Pelaamisen tematiikka liitetään usein jollakin tapaa julmuuteen ja kuolemasta oppimiseen. Niinpä pelien sääntöjä käytetäänkin usein vieraannuttavana tehokeinona osoittamaan elämän lakien absurdi tai summittainen luonne. Ihminen nähdään sekä kohtalon pelilaudalla, että yhteiskunnan pelijärjestelmän nappulana. Rakasta, jos uskallat -elokuvan Sophien ja Julienin peliä voi puolestaan pitää metaforana hullulle rakkaudelle, mikä on sinänsä hauska idea.

Samuellin ongelma on kuitenkin se, että hän rakentaa koko elokuvansa vain ja ainoastaan Sophien ja Julienin keskinäisen haastekilpailun varaan. Paikoitellen tulee katsoneeksi kelloa ja ihmetelleeksi, miten puolitoistatuntinen voikin kestää niin kauan. Silputussa vauhdikkuudessaan Rakasta, jos uskallat jättää myös aika kylmäksi. Elokuvassa on monta periaatteessa hauskaa hetkeä, mutta se toimii vain mainoselokuvan pituisella ja syvyisellä jännitteellä. Tarina koettelee paikoitellen myös hyvän maun rajoja esittäessään pääparin infantiilia peliriippuvuutta toisiinsa. Kaikesta huolimatta sitä voi suositella ihan hilpeänä pätkänä paremman puutteessa. Luhrmannin Romeon ja Julian faneja se saattaa ainakin tyydyttää.