Poikkeuksellisen taiteilijan tavanomainen tarina

Suomen arvostetuimpiin taiteilijoihin kuuluva ja tälläkin hetkellä Ateneumin taidemuseon ja kansainvälisten näyttelyiden myötä pinnalla oleva Helene Schjerfbeck (1862–1946) on elokuvansa ansainnut. Antti J. Jokisen ohjaama elämäkertaelokuva Helene (2020) keskittyy nimikkohenkilönsä arvostuksen nousun ja ihmissuhteiden kuohunnan vuosiin. Kovaa maalaiselämää äitinsä (Pirkko Saisio) kanssa Hyvinkäällä viettävä Helene (Laura Birn) tapaa vuonna 1915 taidekauppias Gösta Stenmanin (Jarkko Lahti) ja metsänhoitaja-taitelija Einar Reuterin (Johannes Holopainen), jonka myötä hänen ammatillinen ja yksityinen elämänsä kokee muutoksen.

HeleneHelene perustuu taiteilijan säilyneisiin kirjeisiin sekä löyhästi Rakel Liehun samannimiseen Runeberg-palkittuun romaaniin, joka tarinallistaa fragmentaarisen kerronnan avulla Helenen elämänvaiheita ja ajattelua. Jokisen yhdessä Marko Leinon kanssa käsikirjoittama elokuva on avoimemmalla kerronnallaan elämäkertaelokuvien valtavirrasta poikkeava teos.

Tarkempaa historiallista ajankohtaa määrittelemättä, mutta noin vuosien 1915–1925 välille sijoittuvassa elokuvassa kohtausten välinen juonellinen jatkuvuus unohdetaan ajoittain, jolloin ne jäävät enemmin irrallisiksi hetkiksi muuten lineaarisesti etenevässä tarinassa. Schjerfbeckin vaiheita tuntemattomille tarinan paikallistaminen saattaa siis olla haastavaa, vaikka elokuvan keskiöön nousevat historiallisia vaiheita enemmän Helenen henkilökohtaiset tuntemukset ja työskentelymetodit.

HeleneLaura Birn vakuuttaa Helenen roolissa yksityiselämässään sulkeutuneena, mutta tyyliltään monialaisissa töissään vahvaäänisenä ja obsessiivisenakin taiteilijana. Heleneä ulkoisesti muistuttava Birn ei kuitenkaan iältään vastaa esittämäänsä yli 50-vuotiasta henkilöä, joka ontui lapsuuden onnettomuutensa takia. Maalaamista elokuvaa varten opetellut Birn välittää elokuvan keskiöön nousevan taiteilijantyön uskottavasti vertautuen Willem Dafoen rooliin toisena aikakauden taiteilijana elokuvassa Van Gogh – Ikuisuuden porteilla (At Eternity's Gate, 2018).

Sivuosiin kiinnitetyt kotimaisen elokuvan laatunäyttelijät tekevät varmaa työtä, vain Reuteria näyttelevän Holopaisen jäädessä lähinnä Helenen halujen estetisoiduksi kohteeksi. Naishenkilöt kohoavat merkittävään asemaan Helenen äitiä näyttelevän Saision ja ystävän Helena Westermarckin roolissa olevan Krista Kososen saadessa tilaa kehittää hahmojaan ja vaikuttaa päähenkilön elämään merkittävässä määrin, mistä saadaan aikaan pisteliästä sananvaihtoa.

HeleneElokuvan väripaletti on kuin suoraan Helenen maalauksista ja ajankuvan luomisen erityisesti Schjerfbeckien Hyvinkään talon lavastamisen tarkkuus on ällistyttävää. Paljolti maaseudulle ja luontoon sijoittuvassa elokuvassa ainoastaan 1910-luvun Helsingin laajat ulkokuvat jäävät joko tarkasti rajatuiksi tai sumeiksi sekä nykyisten kotimaisten elokuvien kuten Marian paratiisin (2019) tavoin silmiinpistävästi Viron puolella kuvatuiksi.

Päätös kuvata suomenruotsalaisista henkilöistä kertova historiallinen elokuva suomenkielellä aiheutti ennakkoon perustellusti kohua, mutta ei häiritse ratkaisevasti suomeksi kirjoitetun Liehun romaanin tavoin tositapahtumien inspiroiman fiktiivisen tarinan seuraamista. Helenen elämänvaiheiden taustan tunnustaminen on silti tärkeää, mikä elokuvassa tehdään harmillisesti vasta lopputeksteissä.

HeleneHelene on merkittävä harvalukuisten suomalaisnaisia käsittelevien elämäkertaelokuvien joukossa, joissa korostetaan marginaalisuuden lisäksi myös heidän kulttuurisia ja yhteiskunnallisia saavutuksiaan. Tärkeästä aiheestaan huolimatta rakkaustarinan keskiöön nostavana raskassoutuisena kamaridraamana se tarjoaa ainoastaan tavanomaisen näkökulman kuvaamaansa poikkeukselliseen henkilöön.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 4 henkilöä